Sininen Biden, punainen Trump

Maanantaina (9.11) taivasteltiin YLE:n puoluegalluppien tuloksia; mihin suuntaan desimaalit taas osoittavat. Aika pian oli unohdettu hieman viikkoa vanhemmat mielipidetiedustelun tulokset USA:sta, jotka kertoivat, että Joe Bidenille (ja demokraateille) oli tulossa murskavoitto presidentin vaaleissa. Kaikki ovat varmaan panneet merkille, millaisia lukuja kuluneen vuoden aikana on julkaistu, mutta ehkä oheinen kuva virkistää muistia. Bidenin 12 kuukauden keskimääräinen etumatka Tumppiin verrattuna oli 8 prosenttiyksikköä. Merkittävää on, että vuoden aikana oikeastaan vain kaksi (Rasmussenin) galluppia antoi Trumpille hiuksenhienon etumatkan. Vastaavasti Bidenille kirjattiin jopa 18 prosenttiyksikön etumatka vielä kolme viikkoa ennen vaaleja.

Joku voi tietenkin sanoa, että ainahan sitä voi erehtyä. Mutta on vaikea ymmärtää, että samalaiset virheet toistuvat vaaleista toiseen. Ja hieman epäluuloisesti suhtautuu ajatukseen, että virheet olisivat olleet täysin tahattomia.

Ongelmahan on siinä, että mielipidetiedusteluteollisuus ja media ovat ”naimisissa keskenään” ja silloin tulee vaikeaksi erottaa osapuolten intressejä toisistaan. Tämä taas vaikuttaa tietenkin siihen tapaan, jolla kansalaiset suhtautuvat toisaalta mediaan ja toisaalta mielipidetiedusteluihin. Jos media haukkuu ehdokasta x kuin ”vierasta sikaa” ja kertoo hänen häviävän vaalit varmasti, ainakin osa mielipidetiedusteluihin vastaajista kokee kyselijät vihamielisiksi ja jättävät vastaamatta. Tai vastaavat tavalla, jonka kuvittelevat tyydyttävän haastattelijaa.

Ongelma on siinä, että mediaa tämä otosharha ei tuntunut kiinnostavan vähäisessäkään määrin. Tulokset olivat mieluisia ja niitä esiteltiin etusivun uutisina. Mutta siinä vaiheessa varsinaiset ongelmat alkavat. Jos media jatkuvasti rummutta viestiä, että y on ylivoimainen ja x on käytännössä jo hävinnyt vaalit, on sillä totta vie vaikutusta vaalituloksiin. Tästä on käsittääkseni useita tutkimustuloksia. Vaikutus näkyy siinä, että moni ei halua äänestää häviäjää (haluaa olla voittajan puolella) ja mikä tärkeintä, häviäjäksi tuomitun on hyvin vaikea kerätä rahallista ja tai muuta tukea. ”Sen täytyy olla huono, koska kukaan ei sitä äänestä”.

Nykymaailmassa median valta on pelottavan suuri: ajatus siitä. että suuret mediamogulit päättävät meidän puolestamme siitä, mitä meidän pitää ajatella ja mitä päätöksiä yhteiskunnassa pitää tehdä, ei enää kuulosta tieteiskirjallisuuden fantasialta. ”He” tietävät, mitä me ajattelemme nyt ja mitä teemme (ostamme, kirjoitamme, puhumme…); ja toki ”heillä” on omat keinonsa vaikuttaa käyttäytymiseemme ja ajatuksiimme. Onhan medialla ylivoimainen etu ”faktojen” kertomisessa, ”tieteellisten tulosten” raportoinnissa (valikoinnissa) ja tulkinnassa. Vaikka on olemassa vaihtoehtoisia tietolähteitä, suuri enemmistö ihmisistä on se verran laiskoja, että näennäisesti ilmainen tieto otetaan vastaan mukisematta.

Ajatellaan neuvostojärjestelmää. Vaikka se viime kädessä nojautui ”pistimiin”, pääasiallinen vaikuttamisen keino on kuitenkin tiedonvälitys. Kun neuvoskansalaisille kerrottiin, millaisessa helvetissä ihmiset elävät markkinatalousmaissa, ”vapauden kaipuu” jäi enemmänkin yksilötasolle. Pääsy ulkomaisten tietolähteiden ääreen torjuttiin kovakouraisesti. Oli vain yksi ”totuus” ja sen mukana ”yksimielisyys”. Toki joskus raja tulee vastaa valehtelemisessakin, mutta jos siihen menee usean sukupolven aika, tulevasta ”totuuden ajasta” ei ole paljon iloa.

Mutta palataan vielä galluppeihin. Ne niin kuin kaikki muukin hyvä ja paha ovat tuontitavaraa lännestä. Minusta on aika käsittämätöntä, miten esimerkiksi yliopistomaailmassa erilaiset kyselyt (joita hienosti kutsuttiin/kutsutaan kyselytutkimuksiksi) löivät itsensä läpi lähes vallitsevana tutkimusmenetelmänä 1970-luvulla. Yhteiskuntatieteissä kyselyistä tuli todellinen mania. Väitöskirjan tärkein vaihe oli kyselylomakkeen tekeminen. Mitä pidempi lomake – sitä parempi. Muistan jos nähneeni jopa 100 sivun lomakkeen liiketaloustieteessä. Sitten sulava kuvaus ordinaaliasteikolta kardinaaliasteikolle (kauheaa), vähän ristiintaulukointia ja jopa faktorianalyysia (jonka kuviteltiin antavan jotain tieteellisiä ”tuloksia”). Lopputulosta kutsuttiin tutkimukseksi. Montakohan tuhatta väitöskirjaa tälläkin formaatilla on tehty! Koska olisi pohdittu sitä, miten ihmiset oikein vastaavat, vastaavatko he todella ”oikein” vai vastaavatko he vain päästökseen eroon ”kirotusta” kyselijästä. Ja uskaltavatko he ylipäätään vastata kaikkiin kysymyksiin. Tiedämme, että kyselyissä, joissa tiedustellaan esimerkiksi varallisuusesineiden määrää, vastaukset ovat järjestään väärin. Monessa kyselyssä vastausprosentit ovat notorisen alhaisia.

Tuntuu myös siltä, että kyseiden laatu vain huononee. Yritetään tehdä kyselyt mahdollisimman halvalla. Kasvokkaisia haastatteluja ei tehdä (ellei otos sitten ole kaksi tai kolme, jolloin ollaan muka tekemisissä syvähaastattelun kanssa), vaan kyselyt tehdään enenevässä määrin netissä. Otoksen vakiointi ja tarkastus jäävät puolitiehen, jos niitä tehdään yleensä ollenkaan. Onhan jo nähty ”tutkimuksia”, joihin kaikki halukkaat saavat vastata. Tällaisessa ympäristössä houkutus tuottaa tuloksia, joista tilaajat ”tykkäävät”, on melkoinen.

Tulevaisuuden kuva vaikuttaa lohduttomalta. Globaali media on muutaman ison toimijan näpeissä. Suomessakin media vain keskittyy ja todennäköisesti suuret ulkomaiset mediajätit hankkivat täältäkin omitukseensa tärkeimmät toimijat. Kilpailevia kanavia on entistä vähemmän. Vähemmän tilaa eri näkökulmille, vähemmän laatukilpailua. Surkeinta on se, että on kovin monta, jotka eivät koe mitään pahaa median keskittymisessä ja monopolisoitumisessa, koska ”hehän” ajavat oikeaa asiaa. Ehkä nyt, mutta mitä sitten, jos he ”he vaihtavat hevosia”?