Euroopassa keskustelu yhteisvastuusta käy kiivaana. Keskustelun nimikkeet tosin elävät päivästä toiseen: puhutaan Eurobondeista, Coronabondeista, Euroopan Union liikkeelle laskelmista veloista, kriisimaiden velkojen muuttamisesta ”ikuisiksi” (mutta korottomiksi) perpetuaaleiksi ja niin edelleen. Yhteistä kaikille näille hankkeille on se, että takausvastuu veloista tulisi koskemaan kaikkia Europan Unionin (tai Euroalueen) maita.

Mielenkiintoista on, että Suomessa yhteisvastuu on jo käytössä kuntien osalta. Kunnat eivät pääsääntöisesti laske itse liikkeelle joukkovelkakirjoja, van sen tekee Kuntarahoitus Oy. Kuntarahoituksen omistavat suomalaiset kunnat, KEVA ja Suomen valtio. Kuntarahoituksen lainojen takauksista vastaa puolestaan Kuntien takauskeskus.

Suomessa ei periaatteessa voi toistua se, mikä on näkynyt esimerkiksi New Yorkin ja Kalifornian osavaltioissa, joissa rahoitusvaikeudet ovat aika ajoin johtaneet siihen, että osavaltiot eivät ole saaneet rahamarkkinoilta lainaa tai että korot kipuavat taivaisiin. Suomessa tällaisia korkoreaktioita ei ole, koska vastuussa (takaajina) ovat kaikki kunnat ja itse asiassa myös valtio.

Kuntarahoituksen idea sinällään on ehkä ymmärrettävä. Kuntia on 294 ja voi kuvitella, millainen sotku syntyisi kuntarahoituksessa, jos jokin kunta ei kykenisi hoitamaan velvoitteitaan.

Mutta toisaalta vastaan tulevan yhteisvastuun karut haittapuolet. Kun velkaantumisen esteenä eivät ole mitkään rahamarkkinareaktiot, velkaantuminen helposti kasvaa kohtuuttoman suureksi. Ja kuten oheisesta kuviosta ilmenee, joillain kunnilla tilanne tuntuu selvästi karanneen käsistä. Kuviossa kuntien velka on suhteutettu verotuloihin, ja huomataan, että Suomessa on kymmenkunta kuntaa, joissa velka/verotulot-suhde on yli 200 % (Reisjärvellä peräti 376 %).

Selvästikin tilanne on se, että etelän kohtuullisen hyvässä taloudellisessa tilanteessa olevat kunnat ristisubventoivat pohjoisen kriisikuntia korkojen muodossa (vapailla markkinoilla Reisjärvi tuskin saisi velkaa prosentin korkomarginaalilla). Onko se oikein väärin, siitä voi keskustella, mutta se on selvää, että nykyjärjestelmä ei ole erityisen läpinäkyvä ainakaan sen suhteen, että missä ovat riskit ja miten riskit hinnoitellaan.

Luulisi kuitenkin, että järjestelmän legitimiteetin kannalta olisi välttämätöntä, että jotain rajoja asetettaisiin velkaantumiselle. Amerikassahan järjestelmä toimii kohtuullisen hyvin niin, että useat osavaltiot ja paikallishallinnolliset yhteisöt ovat lainsäädännöllisesti rajoittaneet velkaantumista (niin että ”budjetin” pitää olla ainakin keskimäärin tasapainossa). Euroopassakin pitäisi periaatteessa olla jo nyt tällaiset ”takalaudat” Vakaus- ja kasvusopimuksen mukaisesti siten, että velka/BKT-suhde ei saa ylittää 60 prosenttia. Tämä luku on kuitenkin alusta alkaen ollut kuollut kirjain. Rahaliittoon hyväksyttiin alun alkaenkin maita, joissa suhde oli kaksi kerta suurempi. Pelottavaa tässä suhteessa – niin Suomen (kuntien) kuin Euroopan Unioninkin suhteen – on se, että ei ole näkyvissä mitään vakavasti otettavaa pyrkimystä asettaa sitovia rajoja velkaantumiselle. Jos niitä rajoja ei ole, velkaantuminen kasvaa väistämättä sietämättömille tasoilla (ja yhteisvastuusta muodostuu ”yksisuuntainen katu”). Loputtomiin velkaantuminen ei tietenkään kasva, koska jossain vaiheessa kukaan ei enää luotota julkisyhteisöjä ja ainoa ratkaisu on se, että velat inflatoituvat pois. Kokemukset näistä harjoituksista eivät kuitenkin juuri houkuttele.