Bernie Sanders on vaalien alla esittänyt hyvinkin erilaisia ehdotuksia, mutta ehkä seuraavaa listaa voi pitää ajantasaisena vaaliohjelmana:

Liittovaltion minimipalkka nostettava 15 dollariin (nyt 7.25 $, osavaltioiden ja kaupunkien minimipalkat ovat yleensä (90 prosenttisesti) korkeammat kuin liittovaltion minimipalkka)

Varallisuusvero rikkaille, maksimissa 8 % varallisuudesta.  Tarkoitus puolittaa miljonäärien varallisuus 15 vuodessa

Yritysveroprosentti riippuvaiseksi pääjohtajan palkasta

Systeemisesti liian suuret pankit pilkottava osiin; talletus ja investointipankit erotettava (taas uudestaan) toisistaan

Liittovaltio takaa/järjestää kaikille työpaikan

Ilmainen korkeakouluopetus ja kaikkien opintolainojen mitätöinti

Opettajille 60000 $ alkupalkka

Rajoitetaan kulutusluottojen (ml. luottokortit) korkoja

Finanssitransaktioille (Tobin) vero; esim. osakkeille 0.5 %.

”Medicare for all”, eli terveydenhoito rahoitetaan valtion varoin; ei asiakasmaksuja

Mitätöidään maksamatta jääneet Medicare -sairasvakuutusmaksut (81 miljardia $)

Uudelleenneuvotellaan kaikki kauppasopimukset niin, että työpaikkojen ulkoistaminen estetään

Siirrytään 100 prosenttisesti uusiutuvaan energiaan

Annetaan kansalaisuus kaikille ”unelmoijille” (alaikäisinä ”paperittomina” maahan tulleille; aiemmin myönnetty 800 000:lle)

Kiristetään (liittovaltion) tuloveron progressiota, tehdään kiinteistöverosta progressiivinen.

Demokratisoidaan keskuspankki (FED)

Mielenkiintoista, että lehdistössä Sandersin ohjelmaa yleensä luonnehditaan sanomalla, että se on radikaali. Sitä se varmaan on, mutta luulisi, että oikea termi on ”populistinen”, mutta sana populistinen on ilmeisesti varattu vain kansallismielisten puolueiden kuvailuun.

Selvää on, että ohjelma toteutuessaan kasvattaisi liittovaltion menoja valtavasti, samalla kun verotus kiristyisi. Miten paljon verotus kiristyisi, sitä on vaikea sanoa, koska ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, miten paljon menot loppujen lopuksi kasvaisivat  – esimerkiksi miten paljon liittovaltion työllistämisvelvoite kustantaisi. Menojen ja tulojen ”vastaavuus” on vielä täysi arvoitus. Ehkä vielä suurempi muutos tapahtuisi tulonjaossa: ohjelma on luonteeltaan puhdaspiirteinen Robin Hood tarina: otetaan rikkailta ja annetaan köyhille.

Toki tulonjako on kehittynyt Yhdysvalloissa tavalla, joka poikkeaa aika paljon eurooppalaisesta mallista: tuloerot ovat suuret ja ne eivät osoita mitään merkkiä pienentymisestä; pikemmin päinvastoin. Siinä missä köyhin puolisko väestöstä saa Euroopassa 18 % tuloista, Yhdysvalloissa luku on vain 12 %. Vielä 1990 –alussa USA:n luvut olivat lähes samat kuin Euroopassa. Nykytilannetta kuvaa ehkä parhaiten se, että ns. keskiluokan koko Yhdysvalloissa on jopa pienempi kuin Venäjällä (kun osuus Euroopassa on yleensä 2/3, USA:ssa se jopa alle puolet). Tällaisessa tilanteessa ”mediaaniäänestäjän” malli kertoo, että valtaan pitäisi(kin) tulla äärivasemmistolainen hallitus, joka siirtäisi tuloja rajusti ”rikkailta” ”köyhille”. Mutta ainakaan toistaiseksi näin ei ole tapahtunut.

Sandersin näkökulma kansatalouteen on hieman samalainen kuin O.-W. Kuusisen vanhassa kirjassa ”Työmiehen talousoppi” vuodelta 1921. Kokonaistulot ovat annettuja, kyse on vain jakamisesta. Jaminen ei taas vaikuta tulojen (kokonais)määrään. Niinpä ohjelmasta saa turhaan hakea kohtia, joiden tavoitteena olisi talouden kasvu puhumattakaan sen kiihdyttämisestä.

Mutta äänestäjä eivät yleensäkään ole kovin kiinnostuneita kasvusta. Tulojen uudelleenjakaminen kiinnostaa kummasti enemmän. Tällainen ajatuskulu lankeaa Amerikassa otolliseen maaperään: tulo- ja varallisuuserot ovat suuret, yritykset ovat ulkoistaneet massiivisesti tuotantoaan ulkomaille ja suuryritykset ovat kasvattaneet markkinaosuuksiaan (30 vuotta sitten yli 500 hengen työntekijän yritysten osuus työvoimasta oli 45 %, nyt 52 %). Sandersin suhtautuminen globalisaatioon on kuitenkin erilainen kuin vasemmistopuolueilla yleensä. Se muistuttaa itse asiassa aika paljon Donald Trumpin politiikkaa (tai ainakin retoriikkaa) pyrkiessään ”suojelemaan” amerikkalaisia työpaikkoja.

Siirtolaispolitiikassa Sanders on kuitenkin perinteisillä vasemmistolasilla linjoilla vastustaessaan muuria Meksikon rajalla ja alaikäisten laittomien siirtolaisten palauttamista. Vaikka siirtolaisuus on yksi asia ja tulonjako toinen asia, liittyvät ne kuitenkin toisiinsa ovathan tuloerot eri etnisten ryhmien välillä huomattavan suuria (esimerkiksi ”mustien” ja ”valkoisten” välinen tuloero on (oli 2015) 27 %. Yhdysvalloissa demografiset muutokset ovat olleet tavattoman suuria, mitä kuvannee ehkä se, että 1940-luvlla ”valkoisten” väestöosuus oli 90, nyt ehkä jo alle 70 %. Kyse tulonjaosta Yhdysvalloissa ei siksi ole vain ”köyhien” ja ”rikkaiden” välinen kiista, vaan myös etniseen taustaan liittyvä jakolinja.

On vaikea sanoa, miten tosissaan Sanders on ohjelmansa kanssa. Mutta se ei tässä yhteydessä ole olennaista. Olennaista on huomata, että samanlaisia ohjelmia ei viime vuosina esitetty muuallakin (Labour Englannissa, Viiden tähden liike Italiassa jne.). Perinteiset puolueet ja puolueohjelmat ovat menettäneet vetovoimaansa. Ehkä voi sanoa, että ”syystäkin”. Aika huonosti perinteiset puolueet ovat kyenneet reagoimaan sellaisiin uusiin haasteisiin kuten globalisaatioon, väestön muutoksiin ja siirtolaisuuteen sekä talouskasvun hiipumiseen. Vaikka Sandersin tie valtaan pysähtyisi huomenna (3.3) tai 3. marraskuuta, tulemme varmasti näkemään vielä useita samanlaisia irtiottoja. Jopa Suomessa.