Tuskin kukaan kiinnitti 17.9 huomiota siihen, että kyseisenä päivä 211 vuotta sitten Suomen asemassa tapahtui muutoksia, jonkalaisia ei oikeastaan koskaan sen jälkeen tai sitä ennen ole tapahtunut. Vuonna 1809 päättyi nimittäin Ruotisin ja Venäjän sota Haminan rauhaan 17.9.1809. Vaikka sota on meikäläisissä historian kirjoissa nimeltään ”Suomen sota”, kyseessä oli virallisesti vain Ruotsin ja Venäjän sota. Haminan rauhasta päättivät Ruotsin ja Venäjän edustajat, Suomen edustusta neuvotteluissa ei ollut. Ruotsi luovutti ne ja ne maakunnat Venäjälle, ja asia saatettiin tiedoksi suomalaisille. Ruotsalaiset neuvottelijat onnistuivat juonimaan Suomen itärajan Tornionjoelle, vaikka kieli- ja väestöraja kulki Kainuunjoella (josta nykyään käytetään vain ruotsinkielistä nimeä Kalix-joki). No, siinä menivät Kiirunan kaivokset ”parempiin suihin”. Ne eivät vielä riittäneet entiselle emämaalle, vaan 1918 yritettiin punakapinan aikana kaapata Ahvenmaa.

Ennen vuotta 1809 ei ollut Suomea, oli ollut vain Ruotsin vallan alainen joukko maakunta idässä. Puhuminen Ruotsi-Suomessa on kotikutoista asioiden vääristelyä, jota historioitsijat vieläkin harrastavat. Suomi ei koskaan ole ”liittynyt” Ruotsiin, maa vallattiin 1100- ja 1200 –luvuilla samalla tavalla kuin englantilaiset ja ranskalaiset valloittivat Pohjois-Amerikan. Vuoteen 1809 asti oli vain Ruotsin kuningaskunta, Suomi (Suomen maakunnat) oli lähestulkoon siirtomaan asemassa. Sillä mitä me tarkoitamme siirtomaalla? Katsotaanpa sanakirjaa: ”siirtomaa on varsinaisen valtion ulkopuolinen maa-alue, joka on isäntämaan kontrollissa”. Tai englanniksi ”A country or area under the full or partial political control of another country and occupied by settlers from that country”.

Ruotsin vallan aikana Suomella ei ollut oikeutta omiin verotuloihinsa puhumattakaan, että sillä olisi ollut oma raha, eikä mitään muitakaan itsenäisen valtion alkeita. Vaikka Suomi hukkuu historian tohtoreihin, kukaan ei ole vaivautunut selvittämään, miten paljon Ruotsin valtio ”riisti” Suomelta verovaroja; eli miten paljon köyhä Suomi maksoi Ruotsille enemmän kuin sai sieltä. Ruotsalainen aluepolitiikka ei suinkaan tasannut tuloeroja, vaan ainakin Suomen osalta kasvatti niitä. Vääristymää korosti vielä ulkomaankaupan monopolisointi Ruotsiin. Jos aiempia arvioita jotenkin vetää yhteen, voi arvioida, että ehkä jopa kolmannes suomalaisesta verovaroista päätyi Ruotsiin.

Vuonna 1800 sotien raiskaamassa Suomessa oli 833 000 asukasta, Ruotsissa 2 352 000. Suomi edusti vain neljäsosaa kuningaskunnan väestöstä. Tukholmassa oli 76 000 asukasta ja vastaavasti Turussa (jota historiankirjoissa harhaisesti kutsutaan silloiseksi Suomen pääkaupungiksi) 11 000. Ruotsissa Turun kokokoisia kaupunkeja oli monta Göteborg, Karlskrona, Norrköping… Ehkä kuvaavaa on laskea, montako kivitaloa oli esimerkiksi Turussa ja Tukholmassa oli 1808. Suomessa laskutoimituksen tekee helposti vanhan torin laidalla ja Helsingissä Senaatintorin alalaidalla), Tukholmassa pitää kävellä ainakin vanhan kaupungin päästä päähän.

Vuonna 1808 Suomi on vielä täysin maatalousyhteiskunta; Ruotsin teollistamispolitiikka hyödytti vain emämaata. Sen(kin)aikaisella teollistamispolitiikalle oli tyypillistä valtion runsaskätinen tuki yrityksille. Suomeen tuki ei jostain syystä ulottunut. Suomi oli lähinnä raaka-aine varasto: pääasia oli, että sieltä saatiin puutavaraa ja rautamalmia. Ruotsissa pankkitoiminta alkoi jo 1656, jolloin Stockholms Banco perustettiin. Sen ”seuraajaksi perustettiin 1668 ”säätyjen pankki, eli keskuspankki. Ensimmäiset liikepankit perustettiin 1789. Suomen keskuspankin (Suomen Pankin) edeltäjä perustettiin jo 1811, mutta vasta oman rahan myötä 1960 pankkitoiminta saattoi kunnolla alkaa. Liikepankkien perustamista saatiin odotella aina vuoteen 1862 (Suomen Yhdyspankki).

Paljon suurempi rasite oli vielä sotaväenotto, joka lähenteli järjettömiä mittasuhteita 1600- ja 1700-luvuilla – ei Suomen omien tarpeiden vaan Ruotsin suurvaltapolitiikan vuoksi. Pelkästään 30-vuotinen sota ja Suuri Pohjan sota veivät yli 100 000 suomalaisen hengen (enemmän kuin toinen maailmansota), mikä on paljon, kun väestöä ei ollut puolta miljoonaakaan. Vastaavasti Ruotsin panos Suomen puolustamisessa Venäjän hyökkäystä vastaan Suuressa Pohjan sodassa ja Suomen sodassa jäi olemattomaksi. Samaa voi muuten sanoa talvi- ja jatkosodasta. Suomi sai vain toimia puskurina (poltettuna maana) Venäjän laajentumista vastaan. Ruotsalaistenkin into sotia lopahti kummasti, kun suomalaista tykinruokaa ei enää ollut käytettävissä.

17.9.1809 kaikki tämä järjettömyys loppui. Suomi sai pitää omat verovaransa, sen ei tarvinnut lähettää miehiään vieraisiin sotiin (muutoin kuin symbolisesti), se sai (myöhemmin) oman rahansa, omat lakinsa, lähestulkoon kaikki ne ominaisuudet, joita on itsenäisellä valtiolla. Se ei enää ollut vain joukko itäisiä maakuntia vaan yksi kokonaisuus, joka sai oman keskushallintonsa, oman parlamenttinsa ja hallituksensa. Se saattoi säätää omat lakinsa ja päättää ketkä ovat kansalaisia, ketkä eivät. Ehkä kuvaava on, että 1800-luvun lopulla Suomen valtion lainat olivat rahamarkkinoilla huomattavasti arvostetumpia kuin Venäjän valtion, eli Suomi sai velkaa alemmalla korolla kuin Venäjän valtio. Ilmanko Aleksanteri III ihmetteli, onko Suomi osa Venäjää vai Venäjä osa Suomea. Olihan siinä ihmettelemistä, kun Suomen ja Venäjän välillä oli tulliraja (tullitulot tulivat silloin, päinvastoin kuin nyt, Suomeen) ja Venäjän raha ei kelvannut Suomessa.

Kuvitelkaamme, mitä olisi tapahtunut, jos Venäjä ei olisi vallannut Suomen aluetta 1808-1809 ja raja olisi jäänyt Turun rauhan mukaiseksi. Olisiko meillä nykyään Suomen valtiota? Rohkenen epäillä. Kymijoen takainen alue olisi varmaan venäläistynyt niin pitkälle, että siitä ei olisi koskaan tullut osaa mahdollisesti itsenäistyvästä Suomesta. Stalin olisi 1930 –luvulla tuhonnut jäljellä olevan suomea puhuvan väestön omalla saatanallisella tavallaan.

Entä mitä olisi tapahtunut ruotsalaiselle Suomelle? Olisiko Suomi enää 600 vuoden ruotsittumisen jälkeen kansallisuusaatteen myötä kyennyt irrottautumaan omaksi maakseen? Vaikea on uskoa sitä, kun muistelee, ettei edes Venäjän tsaarin suojeluksessa suomen kieli päässyt sataan vuoteen tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa (tapahtui vasta 1902). Voi myös viitata Kainuunjoen ja Tornionjoen välisen suomenkielisen väestön lähes täydelliseen ruotsalaistumiseen viimeisen 200 vuoden aikana; tuskin kehitys Tornionjoen länsipuolella olisi ollut olennaisesti erilaista.

Suomen sodan lopputulos oli tappio, mutta tappio vain Ruotsille. Suomelle se oli pikemminkin voitto, jota voisi juhlia – itse asiassa paljon enemmän kuin monia nykyisiä juhla- ja liputuspäiviä. Mutta miksi muistella vanhoja? No, ne tulevat mieleen kesän 2020 tapahtumien jälkeen. 19.7 Sanna Marin ja Tytti Tuppurainen matkustivat Brysseliin kertomaan EU:n johtajille Angela Merkelille ja Emmanuel Macronille, että Suomi ei enää halua päättää omien verovarojensa käytöstä vaan on valmis ulkoistamaan se Euroopan Unionille. Eli nyt ollaan palaamassa aikaan ennen vuotta 1809. EU alkaa kerätä veroja ja päättää, mihin niitä käytetään, se (haluaa) päättää ”pakolaispolitiikasta”, se ”harmonisoi” lainsäädäntöä jne.  Jos Aleksanteri I olisi aavistanut, mitä tuleman pitää, olisikohan hän sanonut suomalaisille itsenäisyysmiehille, että ”unohtakaa koko juttu, ette kuitenkaan halua sitä”?