Poliitikkojen vastaus lähes kaikkiin ongelmiin on yksi ja sama: investoidaan koulutukseen. Syntyy työpaikkoja, työllisyysaste nousee, tuottavuus kasvaa ja niin edelleen.

Mutta missä oikein näemme investointien hedelmät? Englantilaisessa The Telegraph lehdessä oli mielenkiintoinen blogi, jossa Tim Wallace ihmetteli sitä, että Tony Blairin yhdestä kuningasideasta kouluttaa puolet väestön vuosiluokasta yliopistotutkintoon asti ei näy mitään merkkejä BKT:n kasvussa tai tuottavuudessa. Yliopistotutkintojen määrä on kyllä kasvanut siellä kaksinkertaiseksi viimeisen 24 vuoden aikana. Itse asiassa saman kysymyksen voi esittää Suomen osalta: missä näkyvät nämä ”investointien” hedelmät?

Tilastojen mukaan (ylempien) yliopistojen perustutkintojen määrä on 17 vuodessa kaksinkertaistunut (v. 2000 14941 ja vuonna 2017 29131). Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 2017 peruskoulutuksen suoritti 57 609 (syntyneitä oli vain 50321). Kuitenkin jos katsoo tuottavuuden kehitystä, luvut ovat aivan eri suuruusluokkaa. Kokonaistuottavuus on 17 vuodessa kasvanut (kumulatiivisesti) alle 3 %. Työn tuottavuus on toki kasvanut enemmän, mutta senkin vuosikasvu on jäänyt alle prosenttiin. Täytyy sitä paitsi muistaa, että työn tuottavuuden kasvu osaltaan heijastaa pääomavaltaistumisen kasvua (pääoman syvenemistä), eikä se ole ”työvoiman” tai ”osaamisen” ansiota. Henkeä kohden kasketun BKT:n kasvu 2000-luvulla (1.0 % vuodessa) ei sekään häikäise ainakin, jos vertailee aiempiin vuosikymmeniin.

Ehkä olisi joskus aiheellista ”investoidaan koulutukseen” -mantraa hokiessa pysähtyä pohtimaan, mitä on se koulutus, tai tutkimus, joka näkyy elintason kasvuna. Miten yhteiskuntatieteet, kasvatustiede tai humanistiset tieteet toimivat tässä yhtälössä? Tiedän, että moni koulutusihminen pitää lähes pyhäin häväistyksenä kyseenalaista koulutukseen käytettävien varojen kasvun hyödyllisyyttä – koulutushan on monen mielestä jonkinlainen itseisarvo – keskittyy se sitten vaikka pelkkään politologiaan, ilmastomuutokseen tai sukupuolten moninaisuuteen. Eikö joku ongelma liity siihen, että maassa on iso joukko (piilo)työttömiä elokuvaohjaajia tai media- ja köyhyystutkijoita, mutta ”suorittaviin ammatteihin” ei tahdo löytyä ketään. Käytännössä koulutetaan julkiselle tai ns. kolmannelle sektorille (joka sekin on vain julkisen sektorin jatke). Tuottavuudesta puheen ollen tulee mieleen, että Yhdysvalloissa jo 1950 ensimmäisissä (Edward Denisonin) tuottavuustutkimuksissa havaittiin, että kaikki ”koulutus” ei välttämättä edistä tulojen kasvua. Niinpä arviointiin, että esimerkiksi juristien määrällä (tai niin kuin termi kuuluu ”juristerialla”) on negatiivinen, ehkä noin 20 pisteen vaikutus BKT:n kasvuvauhtiin.

Suomessa aiheesta ei tietenkään keskustella, koska täällä on aina vain yksi totuus, mutta maailmalla (esimeriksi Japanissa) mielipiteiden vaihto on välillä jopa kiivasta. Täytyy tietysti muistaa korkeakoulumaailma on yksi vaikutusvaltaisimmista ja äänekkäimmistä etujärjestöistä, joka on tottunut saamaan haluamansa rahat veronmaksajilta ilman sen suurempaa näyttöä tuloksistaan. Kuvaan kuuluu, että kun puhutaan koulutuksen suurista ansioista, ollaan yleensä hiiren hiljaa siitä, että niin Suomessa kuin muuallakin koulutuksesta on tullut itse asiassa tärkein tuloeroja selittävä tekijä. Väestö jakautuu tulokehityksen suhteen entistä selvemmin hyvin ja huonosti koulutettuihin. Se, että ”koulutetut” ansaitsevat ”enemmän” ei tietenkään takaa sitä, että koulutus olisi vastaavalla tavalla ”hyödyllistä”. Lopputulema voi kertoa yhtä hyvin siitä, että koulutusjärjestelmä vain onnistuu ”valikoimaan” oikeat ihmiset tai että ”koulutetuilla” on työmarkkinoilla monopoliaseman suoma etu ”kouluttamattomiin” verrattuna. Mutta eihän tällaisia monopolioikeuksia ole, eihän? Ja ehkä tuloerotkin ovat vain ”hyviä tuloeroja”.

https://www.telegraph.co.uk/business/2019/10/29/britain-has-millions-graduates-has-economy-got-little-show/

https://researchbriefings.parliament.uk/ResearchBriefing/Summary/CBP-7857