Vihriälän työryhmän 8.5. julkaistusta raportista jää hieman ristiriitainen vaikutelma. Raportissa on paljon arvokasta tietoa nykyisen kriisin vaikutuksista ja mahdollisuuksista lievittää kriisin seuraamuksia. Ehkä ensi kertaa on kerrottu seikkaperäisesti, mikä on kriisin hintalappu ja mitä se merkitsee. Samalla on esitetty jonkinlainen maantiekartta kriisin jälkeiselle elämälle.

Maantiekartta tietenkin pelkistyy keskusteluun talouspolitiikan vaihtoehdoista. Mitä pitäisi tehdä? Työryhmän mielestä ” kriisin hellittäessä on (ensinnäkin) tarvetta finanssipoliittiseen elvytykseen” (lähinnä vuosina 2021-2022/3). Tämä arvio on sinällään järkeenkäypä, mutta siihenkin liittyy omat sudenkuppansa. Voi olla kriisi päättyy hitaaseen elpymiseen, mutta voi yhtä hyvin olla, että kriisi päättyy äkisti (esimerkiksi rokotusten ansiosta). Tällöin seurauksena voi olla voimakas (patoutuneen) kysynnän piikki, joka näkyy reippaana nousuna raaka-aineiden ja finanssivaateiden hinnoissa. Mieleen tulee palautuminen 2008 finanssikriisistä, joka sekin oli yllättävän nopea. Suomessa vaan finanssikriisin jälkeistä lamaa torjuttiin elvytyksellä melkein kymmen vuotta, vaikka elvytyksen logiikka oli aikoja sitten kadonnut. Samaa virhettä ei pidä toistaa Coronankaan jälkeen. Suomen kaltaisen avotalouden kyky elvytyksellä parantaa taloustilannettaan on muutenkin niin rajallinen, että vaihtoehtoon pitäisi suhtautua suurin varauksin. Se mikä ehkä (?) sopii Amerikalle, ei sovi Suomelle.

Mutta mennään hetkeen, jolloin ”kriisi on lopullisesti ohi”. Ilmiselvästi suuri huoli on tällöin julkisen sektorin tilasta. Raportissa asia ilmaistaan näin: ”kun tarve sopeuttaa julkista taloutta on joka tapauksessa suuri, on realismia lähteä siitä, että tarvitaan kaikkia pääratkaisuja: menojen leikkaamista, verotuksen kiristämistä ja työllisyyttä ja tuottavuutta tukevia toimia.” Arvio sinänsä kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta ainakin minua vaivaa se, että siinä ei ole selkeää painopistettä. Tehdään kaikenlaista (rakennetaan ”paketti”).

Tällainen lähestymistapa on tosin pikemmin sääntö kuin poikkeus suomalaisessa (konsensus)talouspolitiikassa: talouspoliittisen ohjelman pitää pitää sisällään ainakin kymmenen, jos ei sata erilaista suositusta. Ongelmaksi muodostuu vaan se, että ohjelma kokonaisuutena ei välttämättä enää ole johdonmukainen ja looginen.

Aikanaan Robert Lucas kirjoitti mainion kritiikin 1970-luvulla (ensimmäisen öljykriisin jälkeen tehdystä) OECD talouspoliittisesta ohjelmasta, joka kulki toimikunnan puheenjohtajan Paul McCrackenin raportin nimellä. Lucas osoitti, että toimikunnan yritykset yhdistää kysyntä- ja tarjontapolitiikka, keynesiläisyys ja monetarismi sekä erilaiset hallinnolliset interventiot oli johtamassa talouspoliittiseen sekamelskaan, josta oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Lucasin kirjoitus tulee aina mieleen, kun politiikkainstrumentteja alkaa vilistä silmien edessä. No, Vihriälän ryhmän raportista löytyy sieltäkin kaikenlista, on vihreää elvytystä ja innovaatiopolitiikkaa..

Mutta palataan kolmen sormen strategiaan: veroja, leikkauksia ja rakenneuudistuksia. Sinänsä on erikoista, että näistä raportissa käsitellään tarkemmin vain veroja ja rakenneuudistuksia. Rakenneuudistusten listasta ei ole paljon poikkipuolista sanomista muuta kuin (huokaus) epäuskoinen toteamus, että Corona -kriisi ei taida sittenkään olla riittävän paha, jotta nykyisten poliittisten askelmerkkien vallitessa rakenneuudistuksissa paljon edettäisiin (etujärjestötaustaiset valtiosihteerit valmistelemassa monopolien purkamista!). Verotuksen osalta raportti heittää esiin seuraavat neljä kohdetta: ”(1) taloudellista toimeliaisuutta vain vähän vääristävien ja keskimääräistä varakkaampaan ja ikääntyneempään väestöön painottuvien kiinteistöverojen osuuden selvä kasvattaminen verotuksessa, (2) yritysverotuksen veropohjan aukkojen pienentäminen vähentämällä esimerkiksi listaamattomien yhtiöiden veroetua, (3) fossiilisten polttoaineiden verotuksen kiristäminen edelleen ja (4) arvonlisäveron nostaminen riittävien verotulojen aikaansaamiseksi, mieluummin alennettuja kantoja kuin yleistä tasoa korottamalla”. Kun ajatellaan, että tarvittaisiin ainakin 10 miljardia euroa lisää, tarkoittaisi tämä sitä, että ALV-linjalla (kaikkia) arvonlisäverokantoja pitäisi korottaa vähintään puolella (esim. perus-ALV 36 prosenttiin).

En oikein ymmärrä. Minun mielestäni vaihtoehtoja ei ole kuin yksi: leikkaukset. Suomessa on OECD:n vertailussa maailman (toiseksi) suurin julkinen sektori (ero Ranskaan on hiuksen hieno). Suomi on euroalueen kallein maa. Kalleus ei voi sattuma; pakko sen olla seurausta kustannusrasitusta, joka viime kädessä seuraa liian raskaasta julkisen sektorin taakasta. Tästä näkökulmasta tuntuu tyhmältä, ehdottaa veron korotuksia, jotka entisestä lisäävät kustannusrasitusta. Kaikki hintoihin vaikuttavat verot menevät kuitenkin tavalla tai toisella palkkoihin ja siten kilpailukykyyn, joka ei muutenkaan hurrattavan hyvä. Asumisen lisäverottaminen tuntuu enkä harmittomalta, mutta jo nyt tilanne on se, että asumiskustannukset (mitattuna asumisen kulutusmenojen osuutena yksityisistä kulutusmenoista) ovat Suomessa OECD:n kolmanneksi korkeimmat. Asuminen täällä Tundralla on muutenkin kallista, mutta verottaja on kyllä tehnyt voitavansa (Carunan ym. avustuksella) kustannusten nostamiseksi.

Tiedän, että aina kun puhutaan leikkauksista, alkaa hirveä huuto siitä, että ei ole ainuttakaan leikkauskohdetta. Mutta se on tietenkin tyhjää puhetta. Onhan meillä lukuisia esimerkkejä maista, jotka ovat onnistuneet tasapainottamaan julkisen sektorin talouden nimenomaan julkisia menoja vähentämällä ja/tai jäädyttämällä. Mainittakoon vaikka Uusi Seelanti, joka 1980-luvun puolivälissä onnistui supistamaan julkisen sektorin BKT -suhteen 47 prosentista 41 prosenttiin. Eikä maasta ole mitään hirviövaltiota tullut. (Häveliäästi en mainitse Lipposen 1. hallitusta).

Talouspoliittisten suositusten osalta Vihriälän toimikunnan ajatuksenjuoksu muistuttaa turhan paljon sitä politiikkaa, mitä Suomessa on harjoitettu viimeiset kymmen vuotta. Minusta jälki ei ole ollut kovin kehuttavaa.

PS Perjantaina 8.5 kerrottiin myös, että Sisäministeriö oli kutsunut professori Juho Saaren selvittämään kriisin jälkeisen ajan eriarvoisuuden ehkäisyä. Saaren muistamme jo ministeri Ohisalon ohjaajana ja väitöskirjan yhteiskirjoittajana. En pidättele hengitystäni Saaren tulevien suositusten suhteen. Voin itse asiassa kertoa ne jo nyt: lisää rahaa köyhille, lisää rahaa (melkein) kaikille; hyvinvointivaltio vielä paremmaksi (suuremmaksi).

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162224/VN_2020_13.pdf?sequence=1&isAllowed=y

https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/0167223179900393