Professori Tapio Puolimatkalta on ilmestynyt uusi kirja Saanko luvan – sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe (Perussanoma 2020). Siinä hän kiinnittää huomiota sananvapauden keskeisyyteen demokratian kannalta ja sen häiritsemiseksi käynnistettyihin kampanjoihin länsimaissa.

Suomen lainsäädäntö ei tunne vihapuheen käsitettä, mutta Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on joissakin kansainvälisissä analyyseissa luokiteltu vihapuhelaiksi. Tämän lain perusteella on esimerkiksi kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan käynnistetty kaikkiaan neljä eri esitutkintaa hänen puolustettuaan kristillistä avioliittokäsitystä. Hänen tapauksessaan panettelun ja solvaamisen käsitteitä on tulkittu niin tarkoitushakuisesti, että perinteisen avioliittokäsityksen puolustaminen saadaan näyttämään vihapuheelta. Ajankohtainen ja kirjassa laajasti käsitelty kysymys kuuluu: ”Voidaanko demokratiassa pitää rikoksena sitä, että kansanedustaja esittää perustellun kantansa avioliittolakia koskevassa keskustelussa?”

Räsäseen kohdistuvat esitutkinnat konkretisoivat epämääräisiin ja tulkinnanvaraisiin vihapuhelakeihin sisältyvää vaaraa: niitä voidaan käyttää rajoittamaan asiallista keskustelua yhteiskunnan kannalta tärkeistä kysymyksistä kuten perhearvoista.

American Civil Liberties Unionin pitkäaikainen johtaja ja New Yorkin yliopiston oikeustieteen professori Nadine Strossen kritisoi väitettä, jonka mukaan uskonnolliset ihmiset valehtelevat sanoessaan, että he vastustavat homoseksuaalisuutta uskonnollisilla perusteilla ja että heitä itse asiassa motivoi viha. Strossenin mukaan tätä syytettä voidaan perustellusti pitää vihapuheena uskovia vastaan.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen syyttää Päivi Räsästä myös siitä, että Räsänen pamfletissaan vetoaa tiettyihin psykologisiin ja sosiologisiin tutkimustuloksiin. Tämä herättää kysymyksen: Miten tieteen vapaus voi toteutua yhteiskunnassa, jossa oikeuslaitos määrää, minkälaisia tutkimustuloksia on lupa julkistaa ilman rangaistuksen pelkoa? Tällaisten asioiden ratkaiseminen ei yleensäkään kuulu oikeuslaitoksen tehtäväpiiriin. Tuleeko tiettyjen psykologisten, sosiologisten ja kasvatustieteellisten tutkimustulosten julkaisemisesta rikos?

Vihapuheen käsitettä ei ole minkään maan lainsäädännössä onnistuttu täsmentämään niin, että sen soveltaminen olisi objektiivista, tasapuolista ja johdonmukaista. Vihapuhelakien tulkinnanvaraisuuden takia kommunistiset ja fasistiset järjestelmät ovat käyttäneet niitä oman valtansa pönkittämiseksi. Nykyisen vihapuhekeskustelun perustana pidetään kansainvälisiä päätöksiä, jotka kommunistivaltiot saivat 1960-luvulla hyväksytyiksi huolimatta demokraattisten valtioiden vastustuksesta. Niitä halutaan nyt soveltaa demokraattisiin valtioihin, vaikka ne uhkaavat demokratian perustana olevaa sananvapautta.

Lisää tietoa kirjasta täältä.