Mitä jos kaikki ei menisikään kuin Strömsössä?

Miksi Venäjän vastaiselle sotapolitiikalle ja Suomen Nato-jäsenyydelle asetetut toiveet eivät välttämättä toteudu, vaan saattavat johtaa tilanteeseen, mitä ei osattu odottaa?

Ensinnäkin kansainvälinen järjestelmä on muuttunut tai ainakin muuttumassa yksinapaisesta moninapaiseksi. Yhdysvaltain johtoasema on uhattuna, mutta sitä ei uhkaa Venäjä, vaan ennen muuta Kiina.

Suomessa ei maailmanpoliittisia muutoksia välttämättä vielä ymmärretä, saati niiden merkitystä. Näyttää siltä, että valtaosin eletään toiveissa ja peloissa, jotka ovat pääasiassa peräisin menneisyydestä.

Jos Venäjän talous ei romahdakaan?

Toisin kuin uskoteltiin, Venäjän eristäminen muusta maailmasta ja maailmankaupasta ei ole onnistunut. Yhdysvaltain nykyhallinto ei saanut Venäjän vastaisen politiikkansa taakse kuin EU-maat, jos niistäkään todellisesti kaikkia, ja lähimmät liittolaisensa, mutta ei edes kaikkia Nato-maita.

Maailman maat jäivät valtaosin sen ulkopuolelle. Presidentti Joe Biden ei saanut tuekseen nousevia talousmahteja, kuten Kiinaa, Intiaa tai Brasiliaa, ei edes naapurimaataan Meksikoa.

Harjoitettu politiikka on sen sijaan kasvattanut epäluottamusta Yhdysvaltoja kohtaan ja vauhdittanut kehitystä, jolla lukuisat maailman valtiot ovat Brics-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina, Etelä-Afrikka) johdolla luopumassa Yhdysvaltain dollarista keskinäisessä kaupankäynnissään.

Venäjän talous ei romahtanut päivissä, ei viikoissa, eikä edes kuukausissa, toisin kuin uskoteltiin. Nyt on kulunut yli vuosi. Voi olla, ettei se romahda lainkaan.

Vaikka venäläisen energian vienti Eurooppaan on sotapolitiikan seurauksena pitkälti hiipunut, sen vienti Kiinaan, Intiaan, Japaniin ja muualle ei ole ainakaan vähenemässä. Muista öljyntuottajamaista jopa Yhdysvaltain lähimpänä liittolaisena Israelin ohella pidetty Saudi-Arabia on ottanut etäisyyttä maan nykyhallintoon.

Luonnonvaroistaan rikkaan Venäjän talous saattaa pitemmällä aikavälillä lähteä jopa hyvään kasvuun, jos käykin niin, että tilanteen pakottamana elinkeinotoiminta monipuolistuu, teollisuuden jalostusaste nousee ja kauppa laajenee uusille markkinoille. Kasvupotentiaalia voi olla enemmän kuin länsimaissa, joissa kasvua on jouduttu pumppaamaan vuosia jatketulla velkaelvytyksellä.

Yhdysvaltain ja etenkin Euroopan ja Suomen talous ovat joka tapauksessa joutuneet sotapolitiikan seurauksena entistä kovempien haasteiden eteen. Ilman sitäkin taloutta saattavat rasittaa paitsi kalliiksi muodostunut koronapolitiikka, ennen muuta heikentyvä väestökehitys ja harjoitettava ilmastopolitiikka. Se myös nopeuttaa maailmanpoliittisten voimasuhteiden muutosta. 

Länsimaiden yksipuolisilla toimilla globaaleja päästöjä ei ehkä koskaan saada vähenemään. Ne saattavat niiden vaikutuksesta jatkaa kasvuaan, saati että niillä estettäisiin ilmastonmuutos. Ilmastonmuutos puolestaan avaa hyötykäyttöön uusia alueita sekä laajentaa kasvillisuusvyöhykkeitä ja pidentää kasvukautta pohjoisilla leveysasteilla. Siitä voi olla yhä merkittävämpää taloudellista etua ennen muuta Venäjälle.

Yksipuoliset päästövähennykset ovat puolestaan hyödyttäneet Kiinaa, Intiaa ja muita nousevia talouksia, kun tuotantoa niiden takia on siirtynyt sinne. Osa yrityksistä voi länsimaissa ainakin lyhyellä tähtäimellä hyötyä päästövähennyksiin liittyvistä tukitoimista, joita julkisilla varoilla rahoitetaan. Ne eivät välttämättä lopulta kuitenkaan saa aikaan ihan niin kannattavaa ja hyödyllistä liiketoimintaa kuin uskotellaan.

Myöskään heikkenevä väestökehitys ei taida lopulta muodostua taloudellisesti niin myönteiseksi kuin monet ilmastokatastrofin pelossa edelleen uskovat.

Jos Venäjän hallintoa ei saadakaan vaihdettua mieluisaksi?

Suurista odotuksista huolimatta myöskään Venäjän laillinen hallinto ei ole kaatunut. Länsivallat eivät ole onnistuneet saamaan presidentti Vladimir Putinia tuomittavaksi väitetyistä sotarikoksista, eikä hän näytä vielä kuolleen väitettyihin sairauksiinkaan. Häntä koskeva pidätysmääräys on saattanut jopa vauhdittaa länsimaiden hallitsemien kansainvälisten oikeusjärjestelmien uskottavuuden murenemista.

Voi ehkä käydä niin, ettei Venäjän hallinto kaadu lainkaan, eikä Putinin tilalle tule Yhdysvaltain eikä edes Suomen nykyjohdolle mieleistä johtajaa. Ehkä suomalaispolitiikot eivät maan Nato-jäsenyydestä huolimatta lopulta pääse valitsemaan toiveidensa mukaista presidenttiä Venäjälle.

Kun Putin aikanaan jättää tehtävänsä, hänen tilalleen saattaa tulla johtaja, joka ei aja Yhdysvaltain eikä sen liittolaisten, vaan Venäjän etuja, kenties jopa edeltäjäänsä tehokkaammin. Sellaiset maat kuin Suomi, joiden johto kääntyi ajamaan Venäjän vastaista sotapolitiikkaa maan laillista hallitusta vastaan, saattavat joutua jossain vaiheessa maksamaan ratkaisusta kovemman hinnan kuin osattiin odottaa.

Venäjän federaatiota ei sen vastaisella sotapolitiikalla välttämättä onnistuta hajottamaan eikä maassa ehkä puhkea vallankumousta, vaikka niin on uskoteltu. Voi olla, että se pysyy kasassa kauemmin kuin länsimaiden nykyinen vasemmistoliberaali maailmanjärjestys. Federaatio saattaa olemassaoloaan uhkaavan vihamielisen sotapolitiikan seurauksena jopa entisestään eheytyä ja vahvistua.

Jos Kiovan hallitus ei voitakaan sotaa Venäjää vastaan?

Yhdysvaltain ja sen liittolaisten massiivisesta sotilaallisesta ja taloudellisesta tuesta huolimatta Kiovan hallitus ei välttämättä voita Venäjää. Se ei suurista toiveista huolimatta ehkä onnistu valtaamaan vallankaappauksen jälkeen menetettyjä pääosin venäjän kielisten asuttamia alueita, jotka ovat liittyneet Venäjään.

Vaikka se länsimaiden avun turvin saavuttaisi ajoittaista sotilaallista menestystä, ei se välttämättä tarkoita, että se voittaisi sodan.

Jos Venäjä näyttäisi joutuvan alakynteen tai kokisi asemansa uhatuksi, se todennäköisesti joko saisi Kiinalta tai muilta liittolaisiltaan tarvitsemaansa sotilaallista apua tai turvautuisi taktiseen ydinaseeseen, varmistaakseen tavoitteidensa toteutumisen Ukrainassa.

Jos Kiina lisää tukeaan Venäjälle, Yhdysvallat saattaa EU-maiden ja lähimpien liittolaistensa tukemana katkaista suhteensa myös siihen. Sen seurauksena talous länsimaissa, etenkin Euroopassa ja ulkomaankaupasta riippuvaisessa Suomessa, saattaa ajautua entistä synkempään tilaan.

Velkaelvytyksen seurauksena kiihtyneen inflaation takia taloutta voi olla vaikea saada enää sillä keinolla kasvuun ilman, että inflaatio ja hinnat lähtisivät entistä nopeampaan nousuun. Voi olla, että elvyttävän rahapolitiikan jatkamiseksi keskuspankeille säädettyä tehtävää inflaation torjunnassa pitäisi myös muuttaa. Sitäkään ei välttämättä olisi kovin helppo toteuttaa.

Jos Venäjä ajettaisiin tilanteeseen, jossa se pakotetaan käyttämään ydinasetta, sen aiheuttamista tuhoista ja radioaktiivisuuden leviämisestä saattaisi olla laajakantoisia ja vakavia terveydellisiä ja taloudellisia haittavaikutuksia etenkin Euroopassa ja myös Suomessa.

Se, että Venäjä on toteuttanut osittaisen liikekannallepanon ja alistanut osan teollisuuttaan sotatalouden tarpeisiiin tuottamaan sotatarvikkeita ja ammuksia, vahvistaa merkittävästi sen sotilaallista voimaa. Jossain vaiheessa se epäilemättä alkaa tuottamaan tulosta.

Jos alkaa näyttää siltä, ettei Kiovan hallitus voita Venäjää sotilaallisesti eikä Yhdysvallat saavuta tavoitteitaan sen talouden romahduttamisessa ja maan hallinnon vaihtamisessa, saattaisi se ehkä innoittaa joitain toimijoita yrityksiin vetää Nato ja Yhdysvallat mukaan sotatoimiin.

Sellainen voisi olla false-flag-operaatio, jolla Venäjä tavalla tai toisella lavastettaisiin syylliseksi Yhdysvaltoja tai jotain Nato-maata vastaan tehtyyn hyökkäykseen tai Venäjän provosoiminen tekemään sotilaallinen isku niitä vastaan.

Tähän ei välttämättä tarvita tilanteeseen pettyneitä Kiovan hallituksen taistelijoita tai länsimaissa olevia russofobisia kiihkoilijoita. Länsivalloilla on maailmassa paljon vihamiehiä, jotka saattaisivat mieluusti nähdä niiden ajautuvan avoimeen sotaan Venäjää vastaan.

Jos Ukrainan jälleenrakentaminen ja pakolaiset eivät olekaan loistobisnes?

Sodan tuhojen jälleenrakentaminen ei ehkä sekään toteudu Ukrainan kaltaisessa maassa taloudellisesti ihan niin tehokkaasti eikä se välttämättä muodostu länsimaiden taloudelle ihan niin kannattavaksi piristysruiskeeksi kuin odotetaan.

Kansainväliset suuryritykset saattavat julkisin varoin tuettujen jälleenrakennushankkeiden kautta koota itselleen taloudellisia voittoja ja kasvaa ainakin lyhyellä tähtäimellä.

Valtiojohtoisen suunnitelmatalouden poliittisessa ohjauksessa toteutettava kasvu ei välttämättä kuitenkaan ole pitemmällä aikavälillä taloudellisesti ihan niin kestävällä pohjalla eikä länsimaille lopulta niin tuottavaa kuin toivotaan.

Saattaa myös käydä niin, etteivät länsimaat onnistu kitkemään Ukrainasta laajalle levinnyttä korruptioita hetkessä. Euroopan maihin pakenevat ukrainalaiset eivät välttämättä myöskään muodostu niille sellaiseksi lisätyövoimaksi, joka vahvistaisi heikentyvän väestökehityksen rasittamia työmarkkinoita toivotulla tavalla. Voi olla, että Ukrainasta muodostuu niille lopulta oletettua pidemmäksi ajaksi uusi taloudellinen rasite, joka velkaannuttaa niiden taloutta entisestään.

Jälleenrakennushankkeiden kohdalla saattaa käydä niin, että niistäkin hyötyvät lopulta ensisijaisesti muut kuin suomalaisyritykset, vaikka jälleenrakennusta tuettaisiin runsaskätisesti suomalaisten veronmaksajien kustannuksella joko suoraan tai kansainvälisten instituutioiden kautta.

Jos Suomi joutuukin sotaan Venäjää vastaan?

Nato-jäsenyys ei Venäjän rajavaltiolle välttämättä ole muuttuneissa maailmanpoliittisissa oloissa enää ihan samanlainen pelote, joka kylmän sodan kaksinapaisessa järjestelmässä, ydinasemahtien hampaisiin asti varustamassa Keski-Euroopassa ja molemminpuoliseen tuhoon perustuvan ydinasedoktriinin vallitessa ennaltaehkäisi sodan syttymisen.

Jos kävisi niin, että Ukrainan sota jostain syystä laajenisi Venäjän ja sen rajalla olevan Nato-maan väliseksi, tämä Nato-maa todennäköisesti saisi ainakin jossain vaiheessa sotilaallista apua Yhdysvalloilta ja muilta länsimailta, kuten Kiovan hallitus on saanut.

Saattaisi kuitenkin käydä niin, ettei Yhdysvallat lähettäisi maahan lainkaan taistelujoukkojaan. Myös sotilaallisen avun toimittaminen Suomeen saattaisi muodostua vaikeaksi ja kestäisi kauemmin kuin uskotaankaan.

Pienen ja vähäväkisen valtion mahdollisuudet pitkään kestävään vastarintaan ja sotilaalliseen voittoon Venäjää vastaan eivät välttämättä ole yhtä hyvät kuin Kiovan hallituksella Ukrainassa, joka on Euroopan suurimpia ja väkirikkaimpia maita. Sinne on sotilaallisen avun saamisen kannalta manner-Euroopasta myös suotuisat maayhteydet, toisin kuin Suomeen.

Naton 5. pykälän soveltaminen edellyttää sitä, että sotilasliiton kaikki noin 30 jäsenmaata ovat asiasta yksimielisiä. Koska avoin sota Venäjää vastaan voi joillekin niistä olla valtava riski, ei ole täysin varmaa, että tällainen yksimielisyys välttämättä löytyisi ainakaan kovin helposti.

Jos yksimielisyys jossain vaiheessa löytyisi, jokainen jäsenmaa päättäisi joka tapauksessa oman harkintansa mukaan minkälaista apua sotaan joutuneelle olisi valmis toimittamaan.

Jos kävisi niin, että se olisi jokin Baltian maista - joilla historiansa takia entuudestaan on runsaasti ristiriitoja Venäjän kanssa - joka joutuisi sotaan, Suomen Nato-jäsenyydellä voi olla se vaikutus, että sen voi olla mahdoton pysyä suorien sotatoimien ulkopuolella.

Jos mikä tahansa Nato-maa syystä tai toisesta ajautuu sotilaalliseen konfliktiin Venäjän kanssa, saattaa käydä niin, että Nato-jäsenyyden seurauksena sotatoimet leviävät välittömästi Suomen maaperälle.

Jos Yhdysvallat asettaakin oman olemassaolonsa etusijalle?

Yhdysvaltain johto saattaisi arvioida, ettei sen ehkä kannata vaarantaa maansa olemassaoloa ryhtymällä avoimiin sotatoimiin sellaista ydinasemahtia vastaan, joka voi tuhota sen strategisessa ydiniskussa.

Olipa tilanne lähes mikä tahansa, Yhdysvalloissa ei välttämättä olla erityisen halukkaita avoimeen sotaan Venäjän ydinasemahtia vastaan, etenkään sen rajalla ja sydänalueiden välittömässä läheisyydessä.

Suomi ei ehkä kuitenkaan ole maailman tärkein valtio edes Yhdysvalloille. Suurvalloissa asioita ei välttämättä lopulta katsota ensisijaisesti Suomen kannalta vaikka niin uskoisimme tai ainakin toivoisimme.

Saattaa olla niin, että suurvallat tarkastelevat maailmanpolitiikkaa eri näkökulmasta ja asettavat etusijalle oman asemansa ja olemassaolonsa eikä Yhdysvallat tee tässä suhteen poikkeusta.

Riippumatta siitä, pidämmekö Suomessa siitä vai emme, Yhdysvaltain johtoasemaa maailmanpolitiikassa ei uhkaa Venäjä, vaan Kiina. Se puolestaan vaikuttaa asemaansa puolustavan suurvallan toimintaan.

Venäjän lähentyminen Kiinan kanssa ei välttämättä edistä Yhdysvaltain strategisia tavoitteita Kiinan suhteen. Yhdysvallat voi sen takia ennemmin tai myöhemmin muuttaa suhtautumistaan Venäjään enemmän kuin osaamme kuvitella.

Jossain vaiheessa saattaa käydä jopa niin, että nykyisistä vihollisista tulee liittolaisia tai ainakin strategisia kumppaneita. Sellaisia ne olivat kylmän sodan päättymisen jälkeen noin vuosikymmenen ajan. Voi olla, etteivät suomalaispoliitikot onnistu estämään tätä, vaikka he yrittäisivät nostattaa vastakkainasettelua Venäjää vastaan hieman samaan tapaan kuin Baltian maissa on tehty.

Jos Yhdysvaltain politiikan painopiste muuttuu, sillä saattaa olla Euroopan maiden ja myös Suomen asemaan poliittisia, sotilaallisia ja taloudellisia vaikutuksia, joita tällä hetkellä voi olla vaikea edes kuvitella. Yhdysvaltain keskittyessä nousevaan Kiinaan, sitä voi olla entistäkin vaikeampi houkutella perustamaan Suomeen ydinaseilla varustettuja pysyviä sotilastukikohtia tai keskittämään taistelujoukkojaan maamme itärajalle. 

Maailmanpolitiikan ja sen kehityksen kannalta olennaista on lopulta se, että suurvalloilla on strategiset etunsa ja turvallisuustarpeensa, jotka niiden on huomioitava, jos aikovat säilyä.
Niiden perusteet eivät aikojen kuluessa välttämättä kovin merkittävästi muutu. Ne eivät välttämättä riipu kovin paljon siitäkään, kuka suurvaltaa kulloinkin johtaa.

Petteri Hiienkoski