Kun ideologia ja identiteettipolitiikka lanaavat tosiasiat yhteiskunnan ylimmissä poliittisissa elimissä eikä edes presidentti uskalla puolustaa kansainvälisellä kentällä omaa kansaa, ajautuu yhteiskunta aina vakaviin ongelmiin.  Tämä tosiasia on nähty useissa läntisen Euroopan valtioissa, myös Suomessa.

Vai muistatko yhdenkään viime vuosien hallituksen, joka olisi kaikin käytettävissä olevien keinojen voimalla pyrkinyt ehkäisemään kehitystä, jonka olemme nähneet muun muassa Ruotsissa, Ranskassa, Tanskassa, Saksassa, Britanniassa, Belgiassa, Hollannissa ja monissa muissa läntisen Euroopan valtioissa? 

No, ehkäpä perussuomalaiset yrittivät Juha Sipilän (kesk) hallituksessa, mutta pelkäksi yritykseksi se jäi, koska puolueen silloinen puheenjohtaja Timo Soini möi puolueensa ennen vaaleja tarjoamat periaatteet muutamasta hopearahasta, toisin sanoen Soini rakastui palavasti valtaan ja ulkoministerin pestiin.  

Paradoksaalista on, että maan nykyinen hallitus, jota katastrofaalista maahanmuuttopolitiikkaa edistäneen Sipilän hallituksen sisäministerinä invaasion pahimpana aikana istunut Petteri Orpo (kok) johtaa, pyrkii nyt edistämään useita lainmuutoksia, joilla Sipilän ja Sanna Marinin (sdp) hallituksen haitallista maahanmuutto- ja monikulttuurisuuspolitiikkaa pyritään muuttamaan järkevään suuntaan.

Järkevällä suunnalla tarkoitan ideologisen identiteettihulluuden korvaamista taloutta ja turvallisuutta painottavalla politiikalla.  

Sipilän hallitus ei edes yrittänyt noudattaa EU-direktiivien tarjoamia mahdollisuuksia, joiden mukaan tulijat olisi voinut keskittää suljetuille alueilla ja heidän motiivinsa ja henkilöllisyytensä olisi ollut mahdollista tutkia tarkkaan sen sijaan, että heidät päästettiin kuljeksimaan vapaasti yhteiskuntaan.

Turvallisuusnäkökohtien huomioimisen sijaan Suomi seurasi Saksan ja Ruotsin mallia todella tuhoisin seurauksin, kuten useista väkivalta- ja henkirikoksista sekä seksuaalirikosten infernaalisesta kasvusta tiedämme.  

EU-direktiivin mukaan ihminen voidaan ottaa säilöön,

1) jotta voidaan määrittää tai varmentaa hänen henkilöllisyytensä tai kansalaisuutensa, jonka lisäksi säilöönotto voidaan toteuttaa,

2) jos on aihetta epäillä, että henkilö pakenee tai

3) jos epäillään henkilön oikeutta saapua alueelle tai

4) jos henkilö voi olla riski kansalliselle turvallisuudelle tai yleiselle järjestykselle.

Direktiivin mukaan Suomi olisi voinut ottaa säilöön (asuttaa suljetulle alueelle) lähes kaikki rajan ylittäneet henkilöt niin pitkäksi ajaksi, että päätös heidän turvapaikkahakemuksestaan on tehty.

Toinen, EU:n rajavalvontaa koskeva direktiivi sallii rajavalvonnan aloittamisen, jos sisäinen turvallisuus tai yhteiskuntarauha vaarantuu.

Direktiivien noudattaminen olisi ehkäissyt tehokkaasti terrori-iskun, henkirikokset, seksuaalirikokset ja useat muut rikokset, joita turvaa hakemaan tulleet ovat toteuttaneet tähän mennessä.

Sipilän hallituksen useat ministerit leimasivat maahanmuuttopolitiikkaa kritisoineet suomalaiset rasisteiksi ja ksenofobeiksi, joille ei pidä antaa minkäänlaista tilaa yhteiskunnassa.

Samalla tavoin leimattiin kriitikot aiemmin Ruotsissa, kun yhä useampi ruotsalainen havahtui todellisuuteen, jonka mukaan nimenomaan maahanmuuttopolitiikka aiheuttaa kroonistuvia ja äärimmäisen vakavia ongelmia yhteiskuntaan. 

Sanna Marinin (sdp) hallituksen vihreä sisäministeri Maria Ohisalo puolestaan väitti, että Suomi ei ole Ruotsin tiellä. Tukea Ohisalo sai ylikomisario Jari Taposelta, jonka mukaan Suomessa ei ole jengejä eikä oikeastaan merkittäviä ongelmia maahanmuuton mukanaan tuomien aiheuttamana.  

Jokainen rehellinen suomalainen tiedostaa, että Ohisalo ja Taponen valehtelivat, mutta siitä huolimatta Ohisalo valittiin jatkamaan kansanedustajana. Mitä tämä kertoo vihreiden helsinkiläisten arvomaailmasta? Taponen sen sijaan on siirretty toisiin tehtäviin poliisin sisällä. 

Entä mitä ajatuksia tuovat mieleen nyt presidentinvaaleissa jäljelle jääneet ehdokkaat, Pekka Haavisto ja Alexander Stubb? 

Kumpikin on koko poliittisen uransa ajan tukenut haitallista maahanmuuttoa, niin sanottua Ruotsin mallia, jonka sosialidemokraattinen puolue, SDP, käynnisti Suomessa jo lähes 40 vuotta sitten internationalismin airueen,  puheenjohtaja Kalevi Sorsan tahdosta.  

Sorsa ihaili Ruotsin pääministeri Olof Palmea, joka Sorsan tavoin toimi aktiivisesti Sosialistisen Internationaalin päätavoitteen, rajattoman maailman syntymisen puolesta.  

Samantyyppistä internationalistista tavoitetta ovat pyrkineet edistämään Neuvostoliiton, Kiinan, Kuuban ja monen muun totalitarismin tielle kulkeneiden valtioiden kommunistit sekä kaikki islamilaiset valtiot uskonnoksi kutsutun totalitaarisen, demokratiavastaisen aatteensa, islamin voimalla.  

Islamin mukaan maailmassa vallitsee rauha ja lempeä rinnakkaiselo sen jälkeen, kun kaikki maailman kansalaiset ovat kääntyneet, tai palanneet, kuten islamissa sanotaan, islamiin.  

Ja kuten tiedetään, rauhan ja sopuisan rinnakkaiselon mallia ovat kaikki maailman internationalistit ja kommunistit kaupitelleet aatteidensa alkujuurien ajasta lähtien. Heidän mukaansa rauha, tasapaino ja hyvinvointi rantautuvat yhteiskuntaan, kun sosialismin ylin aste, kommunismi on vallannut maailman. 

Utopististen ja totalitarismiin viittaavien ideologioiden toteutuminen on absoluuttisesti mahdotonta ilman väkivaltaa ja pakottamista. Mutta, kuten todettua, ne markkinoivat maailmanlaajuiseksi haluamaansa yhteiskuntamalliaan rauhan ideologiana.  

Siinä missä islamissa ilmaistaan suoraan, että demokratia ei ole hyväksyttävä yhteiskunnallinen malli, internationalistit käyttävät ideologiansa yhteydessä sanaa demokratia hämätäkseen kansalaiset uskomaan totalitaristisen aatteen olevan demokraattinen.  

Suomessa toimi aiemmin, neuvostoajalla, kommunismia kannattanut puolue nimeltä SKDL, joka kuolla kupsahti Neuvostoliiton romahduksen myötä ja jonka juurilta kommunistit perustivat uuden puolueen, vasemmistoliiton.  

Osa kommunisteista liittyi vihreisiin, puolueeseen, jonka kansainväliset, saksalaiset juuret lepäävät natsismissa ja kommunismissa.  

Mitä tekemistä Suomen presidentinvaaleilla on vallan keskittämiseen ja totalitarismiin liittyvien ideologioiden kanssa? 

Ainakin se, että kumpikin jäljelle jäänyt ehdokas on seissyt selkeästi juuri sen politiikan takana, joka tukee talouden ja turvallisuuden näkökulmasta erittäin haitallista maahanmuuttoa ja monikultturismia, joiden voimalla rajattoman maailman mallia, internationalistista kehitystä pyritään edistämään.  

Monikultturismi on ideologia, joka ei tarkoita esimerkiksi savolaisten, hämäläisten, lappilaisten ja karjalaisten tai etnisten brittien, ranskalaisten, italialaisten tai muiden eurooppalaisten saapumista Suomeen asumaan ja työtä tekemään.  

Monikultturismin edistäminen on todellisuudessa tarkoittanut islaminuskoisen väestön ja afrikkalaisia heimokulttuureja edustavien henkilöiden massamuuttoa Suomeen ja muualle länsimaihin. 

Seuraukset poliittisen eliitin intohimosta ovat olleet järkyttävät, kuten Ruotsin, Britannian, Ranskan, Tanskan, Saksan, Hollannin, Belgian ja monen muun islamilaisesta maailmasta ja Afrikasta runsaasti maahanmuuttajia vastaanottaneen valtion kohdalla on nähty jo vuosien ajan. 

Presidentillä on arvojohtajana sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan merkittävänä päättäjänä mahdollisuus vaikuttaa myös maahanmuuttopolitiikkaan.  

Julkiset kannanotot, eri maiden päämiesten kanssa käytävät keskustelut sekä vierailut YK:n kokouksissa tarjoavat presidentille erinomaisen tilaisuuden edistää tärkeäksi kokemiaan asioita.  

Pekka Haaviston ja Alexander Stubbin poliittinen historia maahanmuuton osalta on surullista katsottavaa.  

Mitä tulee harjoitettuun maahanmuutto- ja monikulttuurisuuspolitiikkaan, kumpikaan ei ole ollut huolissaan suomalaisten oikeudesta elää turvassa ja rauhassa omassa maassaan. Sen sijaan kummatkin ovat roiskaisseet suustaan rasismisyytöksiä, joilla kansalaisten suut on pyritty tukkimaan.  

Kumpikaan ei ole ministerin tehtävässä tukenut selkeästi politiikkaa, jolla haitallista maahanmuuttoa pyritään ehkäisemään. Suomalaisten perimmäiset ihmisoikeudet ovat olleet kuin ilmaa ehdokaskaksikolle, sen sijaan kehitysmaista saapuneiden henkilöiden asema ja edut ovat näkyneet useaan otteeseen kummankin puheissa. 

Ei siis ihme, että suomalainen nuoriso, joka kohtaa ensimmäisenä noudatetun politiikan brutaalit ja väkivaltaiset ilmiöt, on asettunut vahvasti tukemaan perussuomalaisten politiikkaa.  

Riikka Purran johtamien perussuomalaisten suosio nuoremmissa ikäluokissa kertoo selkeästi, että Haaviston ja Stubbin toiseutta kumartava asenne ei ole nuorten mieleen. Miksi olisi, sillä vain itsetuhoisuuteen taipuvainen masokisti rakastaa kehitystä, joka tuottaa levottomuutta ja väkivaltaa yhteiskuntaan. 

Sipilän hallitus tarjosi Stubbille mahdollisuuden seistä järkevän politiikan takana, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan oli yksi niistä, joka mahdollisti hallituksen maahanmuuttopoliittisen ohjelman vesittämisen. Halla-ahon perussuomalaiset eivät kelvanneet keskustalle ja kokoomukselle “väärän arvopohjan” vuoksi.  

Stubb on myöhemmin kertonut, että heidän tarkoituksensa oli halata perussuomalainen puolue marginaaliin. Samaa yritettiin aiemmin Ruotsissa kokoomuksen sisarpuolue moderaattien johtaman vähemmistöhallituksen ja oppositiossa istuneen ympäristöpuolueen (vihreiden) välisellä sopimuksella vuonna 2010.  

Ruotsin tuolloinen pääministeri Fredrik Reinfeldt paljasti vuonna 2012, että hallituksen ja vihreiden sopimuksella, jolla maahanmuuttoa kolmansista maista (islamilainen maailma, Afrikka) lisättiin voimakkaasti tunnetuin kammottavin seurauksin, haluttiin osoittaa Ruotsidemokraattien äänestäjille, että Ruotsidemokraattien äänestäminen johtaa vain entistä massiivisempaan maahanmuuttoon. 

Pekka Haavistolla oli Marinin hallituksessa mahdollisuus tilkitä haitallista maahanmuuttopolitiikkaa, mutta sen sijaan, että Haavisto olisi edistänyt sisäisen turvallisuuden tilaa ja tarjonnut suomalaisnuorisolle positiivisempia tulevaisuuden näkymiä, hän organisoi kovalla työllä Suomeen lisää henkilöitä, jotka kasvattavat terrorismin riskiä. 

Pekka Haavisto ei astunut missään vaiheessa esiin kertoakseen suomalaisille, että vastustaa Marinin hallituksen – erityisesti vihreiden ministerien – maahanmuuttopolitiikkaa, jossa jopa laittomasti maahan jääneille tarjoiltiin lukuisia lisäpalveluja. 

Haaviston ja Stubbin vuosien ajan kannattama maahanmuuttopoliittinen linja edistää Ruotsin mallin etenemistä ja sen myötä muun muassa ryöstelevien ja väkivaltaisten etnojengien entistä vahvempaa tuloa Suomeen. 

Maailman halaamisella on hintansa ja kuten tiedetään, moni suomalainen on jo menettänyt henkensä poliitikkojen vastuuttoman toiminnan seurauksena. 

Haitallisen maahanmuuton kannattamisen lisäksi kumpikin ehdokkaista edustaa federalismia ja globalismia, vallan keskittämistä, jonka myötä suomalaisilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa oman maansa kehitykseen.  

Kannattaa muistaa, että vaalipuheet ovat vaalipuheita ja että poliitikon todellinen minä ja asenne näkyvät hänen teoissaan ja siinä, millaista politiikkaa hän on uransa aikana tukenut ja millaista vastustanut. 

Stubb on jo kertaalleen kysyttäessä kieltänyt olevansa federalisti, mutta hän on sen jälkeen ilmaissut tenteissä halunsa keskittää lisää valtaa Brysseliin. Tämä ilmeni, kun tentissä puhuttiin Unkarin ja muutamien muiden valtioiden nykyisestä toiminnasta ja tulevaisuuden näkymistä liittyen Ukrainan auttamiseen. 

Stubb on liittovaltiomiehiä, kuten on hänen puolueensa kokoomus. Kokoomuksen vahvan liittovaltiohalun ovat aiemmin ilmaisseet sekä puheenjohtaja Petteri Orpo että varapuheenjohtaja Elina Valtonen. 

Pekka Haaviston puolue vihreät on kokoomuksen tavoin liittovaltiota kannattava puolue, jonka esimerkiksi puolueen edellinen puheenjohtaja Maria Ohisalo on selkeästi todennut vaalikonevastauksissaan ja kommenteissaan, joissa liittovaltiokehitystä on tiedusteltu häneltä.  

Vihreän puolueen epäisänmaallisen linjan vakuudeksi Haavisto itse on varsin selkeästi ilmaissut halunsa halata enemmän koko maailmaa kuin Suomen kansaa. Tämä ilmenee myös hänen vaalikonevastauksestaan, jossa hän toteaa, että presidentin tärkein tehtävä ei ole suomalaisten turvallisuudesta huolehtiminen. 

Viime aikoina on Haavistoon liittyen heilutettu homokorttia varsin aktiivisesti. Joidenkin mielestä homoseksuaali ei sovi maan presidentiksi, toiset taas ovat sitä mieltä, että nyt on homon aika.  

Kummatkin osapuolet ovat mielestäni väärässä, sillä se, mitä presidentti tekee makuuhuoneessa, on hänen yksityisasiansa, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä presidentin tehtävien ja valtaoikeuksien kanssa.  

Presidentin sukupuolisesta suuntautumisesta on tietysti hyvä puhua esimerkiksi sen vuoksi, että se jakaa kansaa.  Aivan samalla tavalla pitäisi puhua avoimesti siitä, millaiset kulttuuriset juuret omaavat ne henkilöt, jotka muodostavat ylivoimaisen enemmistön katujengien jäsenistöstä.  

Yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta on huolestuttavaa, että H.C. Andersenin satu Keisarin uudet vaatteet, joka tuo silmien eteen joukkopsykoosin ja itsepetoksen viestin, on kokenut vahvan paluun maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvän valehtelun ja vääristelyn merkeissä.  

On ollut hämmentävää seurata kuinka intensiivisesti massamedia, Helsingin Sanomat ja Yleisradio etunenässä, on puskenut yksisilmäistä ja –puolista informaatiota, jossa ei ole edes yritetty kertoa koko totuutta, vaan vaillinaisen uutisoinnin myötä kansalaisia on pyritty manipuloimaan haitallisen politiikan puolustajiksi. 

Onko aikuisten suomalaisten, erityisesti poliittisten päättäjien kohdalla lopulta kyse ideologisesta hurmoksesta, identiteettipoliittisesta hulluudesta vai yksinkertaisesti tyhmyydestä, sitä on vaikea sanoa.  

Selvää kuitenkin on, että viimeisten vuosikymmenten aikana yhä useampi poliittinen puolue ja päättäjä ovat ottaneet päämääräkseen kansallisvaltioajattelun heikentämisen.  

Ja ikävä kyllä, tänä päivänä suomalaisten tulee valita itselleen presidentti kaksikosta, jossa kummankin poliittinen historia suorastaan huokuu toiseuden palvontaa sekä globalismia, jossa sinä et ole mitään ja jossa isot vievät pienten vikistessä. 

Kuten otsikossa totean, äänestin pitkin hampain presidentinvaalin toisella kierroksella. Otsikon sanavalinta kertoo kumpi sai ennakkoon antamani äänen.