Kansallisia erityispiirteitä

Joskus 1950-luvulla tuli yhteiskuntatieteissä muotiin olettaa, ettei mitään kansanluonnetta ole olemassa eikä voi ollakaan. Tämä oli ilmeistä reaktiota sille, että kansanluonteella oli menneinä vuosikymmeninä usein selitetty miltei mitä tahansa, vaikkapa nyt suomalaisten erinomaisuutta kaikissa lajeissa.

Selittäjänä kansanluonne on tieteellisestä näkökulmasta usein huonoimmasta päästä, mutta todellisena ilmiönä sen olemassaoloa ei kannata olla tunnustamatta. Se olisi yksinkertaisesti typerää.

Mihin kansanluonne perustuu, miten se ilmenee ja miten se muuntuu ovat kiinnostavia kysymyksiä, joihin kannattanee etsiä vastausta. Mikäli asia jätetään problematisoimatta, syntyy kuitenkin helposti kehä, joka pelkästään huvittaa sen sijaan että jotakin selittäisi.

Anekdootin mukaan muuan vanhan koulun saksalainen oppinut yritti selittää tietyn paikkakunnan köyhyyttä. Lueteltuaan litanian taloudellisia syitä, hän lopuksi totesi: und zuletzt verursacht das alles die allgemeine Pauwreteh.

Tämä tietenkin on lähellä nykyaikaista tapaa selittää asioita sanomalla ne englanniksi, siihen aikaan ranskaa pidettiin vakuuttavampana. Todellisuudessahan asioiden turha sanominen vieraalla kielellä on suurella varmuudella merkki ajattelukyvyn puutteesta, kuten Tolstoi riemastuttavasti osoittaa Sodassa ja rauhassa esiintyvän henkilöhahmonsa Hippolyten kohdalla.

Vai eikö? No minkähän takia ns. elokapina sitten turvautui englantiin selittäessään oman käytöksensä olevan demokratian ilmentymä? Eikö siellä osattu ilmaista tuota yksinkertaista asiaa suomeksi vai oliko heillä peräti tarve todistaa oppineisuuttaan? Tässä, nähkääs, onkin sellainen joukko, joka ymmärtää asioita hieman laajemminkin…

Oli miten oli, itseään voi tehostaa monella tavalla ja ainakin toivoa, että tekee ympäristöönsä halutun vaikutuksen. Ja englannista on tullut tässäkin maassa blaseerautuneen, urbaanin nuorison palvoma kieli. Get over it, kuten asia ilmaistaan, mikäli halutaan olla erityisen vakuuttavia suorastaan kosmopoliittisella tasolla.

Suomalaisuus on jotakin, josta irtautuminen on hienoa ja siihenpä siis pyritään kaikin keinoin.

Venäjälläkin on havaittavissa laajaa pyrkimystä kosmopoliittisuuteen, joka kukoistaa etenkin nuorison keskuudessa. Venäjän kieli on omaksunut valtavan määrän uusia, englantilaisia sanoja, joiden määrä taitaa jo ylittää vanhat saksan ja ranskan kerrostumat. Siitä huolimatta kansalliset erityispiirteet ovat lujassa eikä niistä edes taideta pyrkiä irti.

Neuvostoaikana Venäjällä tai muissa neuvostotasavalloissa vieraillut vakuuttui pian siitä, että niin sanotut yleisönpalvelijat olivat laidastaan töykeitä. Läntiseen maailmaan verrattuna eron suuruus oikein hämmästytti.

Miksi ihmeessä myyjättäret kaikkialla katsoivat asiakasta kuin vihollista ja tarjoilijat esiintyivät ylhäisen alentuvasti? Miksi palvelukulttuurin sijasta kukoisti jonkinlainen vartijamentaliteetti?

Syy taisi nimenomaan olla siinä, että yleisön palvelemisen ja paikalle houkuttelemisen sijaan syntyi tarve estää heitä kahmimasta ylen määrin niukkoja hyödykkeitä, jotka olivat tarjolla alihintaan. Entäpä jos kenelle tahansa olisi myyty makkaraa tai olutta mielin määrin? Ennen pitkää he olisivat olleet kaupittelemassa noita aarteita hyvällä voitolla eteenpäin.

Niinhän he todella olivatkin. Provinssikaupunkiin vievät junat haisivat makkaralta jo kauas ja tuhannet työpaikat odottivat lähettiensä tuovan Moskovasta tai Leningradista herkkuja, joita ei omassa kaupungissa ollut kaupan. Turistitkin saapuivat halvoilla lennoilla Kaukasukselta matkalaukku täynnä hedelmiä ja nettosivat niistä pohjoisessa hyvät rahat.

Tämä perusasetelma tuotti vartijakulttuuria, ei palveluhenkeä. Kun uudet ravintolat avattiin 1990-luvulla, oli usein ja perustellusti vaatimuksena työntekijöille: ei aiempaa kokemista palvelualoilta.

Ja muutos oli suuri, suorastaan ällistyttävä! Nykyään Venäjällä saa ravintoloissa säännöllisesti parempaa palvelua kuin vaikkapa Suomessa, Ranskassa tai Espanjassa. Voisi suorastaan sanoa, että se on omaa luokkaansa: luontevan kohteliasta, tehokasta ja ystävällistä. Ero kolmen vuosikymmenen takaiseen on jyrkkä.

Tätä olisi etukäteen ollut hyvin vaikea uskoa. Ehkäpä tässä olikin argumentti juuri tuota kansanluonnetta, sen olemassaoloa vastaan? Kaiken saattoi ja kaikki kannatti selittää yhteiskunnallisilla tekijöillä. Itse ihmiset olivat kaikkialla tyhjiä tauluja, joille voi kirjoittaa mitä tahansa.

Enpä usko tuohon. Kysymys sinänsä on, missä määrin geneettisillä tekijöillä on vaikutusta kansanluonteeseen, mutta on selvää, että olisi erittäin rohkeaa olettaa, ettei sitä ole lainkaan. Sen olettaminen muitta mutkitta jonkin asian syyksi, ilman, että asiaa on edes yritetty kokeellisesti selittää, on taas ilmeistä humpuukia.

Otetaanpa toinen ilmiö: venäläinen anarkismi. Venäläisiähän mainittiin jo neuvostoaikana anarkistien kansaksi, joka tosiasiassa viis veisasi kaiken maailman pykälistä ja tosiasiassa eli niistä välittämättä, kunhan vain oli mahdollista olla joutumatta kiinni ja useinhan niin oli.

 Eihän koko kansaa voinut kytätä ja rangaista siitä, mitä kaikki tekivät, kuten vaikkapa mustan pörssin kaupasta tai epävirallisen valuuttakurssin hyväksymisestä. Lain säätämien rajoitusten noudattaminen olisi ollut luonnotonta, vastoin talouden lakeja.

No, tässä jokunen päivä sitten katselin Moskovassa ympärilleni etsien noita koronanaamareita, jollaisia meillä jokainen kantaa nenänsä edessä.

Moskovassa niitä oli karkean arvion mukaan noin 5-10 prosentilla ihmisistä ja suuri enemmistö niistäkin piti naamaria suunsa eikä nenänsä edessä. Näin tekivät myös erilaiset vartijat ja valvojat. Myös leuan alla pitäminen oli suosittua.

Määräykset kyllä olivat tiukat. Erääseen korkeakouluun tulijoita vaadittiin portilla aina pukemaan naamalleen naamari ja käyttämään käsidesiä. Lisäksi oli käytettävä suojakäsineitä.

No, naamarin ottivat suunsa eteen ylen harvat, käsineitä ei käyttänyt kukaan eikä niitä edes ollut jaossa. Hissiin sai muka mennä vain kaksi kerrallaan, mutta käytännössä sinne meni niin monta kuin mahtui.

Mikäli yksinäinen kulkija olisi ruvennut noita määräyksiä tottelemaan, hän olisi piankin leimautunut hulluksi. Maassahan ollaan maan tavalla. Niin olikin mukavampaa ja opin pitämään Suomessakin naamaria siten, ettei se haitannut puhumista ja hapen saantia eikä vienyt näkyvyyttä höyryttäessään silmälaseja.

Vanhan sanonnan mukaan Venäjällä lakien ankaruutta lieventää se, ettei niitä noudateta. Tämä havainto on peräisin jo toissa vuosisadalta. Sitä ei kuitenkaan kannata pitää suurena yleisavaimena kaikkeen.

Kun tupakointi ravintoloissa aikoinaan kiellettiin Venäjällä, olin hyvin skeptinen. Kieltoja oli tähänkin asti ollut, mutta niitä oli hilpeästi rikottu kaikin tavoin. Tällä kertaa kielto kuitenkin piti.

Sama koski kieltoa juoda olutta ja muutakin alkoholia kadulla. Sehän oli ollut 90-luvulla kansallinen tapa, jota aamuisin harrastivat jopa töihin menevät parikymppiset juppitytöt. Se vain loppui kuin seinään.

Suuri yllätys oli, kun huomasin, että autoilijat olivat yht’äkkiä ruvenneet kerrassaan kohteliaiksi jalankulkijoille. Jossakin Sadovoje koltso-kadullakin vauhdikas ja vilkas liikenne pysähtyi kuin seinään, kun jalankulkija pisti kenkänsä kadun puolelle.

New Yorkissa, jossa autoilukulttuuri on vanhaa, toisin kuin Venäjällä, ei kannata odottaa mitään tähän verrattavaa. Jos oma henki on kallis, on syytä olla aina epäluuloisen varovainen.

Niin, että määrääkö kansanluonne ihmisten käyttäytymisen kansallisia erityispiirteitä ja jos niin miten? Tähän en rupea vastaamaan yksioikoisesti, ensin pitäisi määritellä myös itse tuo kansanluonne, joka mielestäni on sekä kiehtova että hyvin konkreettisesti ilmenevä asia, jonka salaisia mekanismeja ei kannata liian varhain luulla tuntevansa.

Tässä kannattaa kukaties muistaa sekin, että Stalin merkittävässä kansakunnan määritelmässään vuodelta 1913 otti kansanluonteen yhdeksi niistä harvalukuisista kriteeriestä, joita kansakunnan olemassaololle asetettiin.

Eiköhän tuo paljon parjattu ja usein kielletty asia ole jokaisen kansakunnan kohdalla siellä taustalla löydettävissä, muuntuvana ja kenties epämääräisenä, mutta kuitenkin tosiasiana, jonka elämä jatkuu yli sukupolvien, ehkä lähinnä mentaliteettina, joka joskus kätkeytyy ja joskus taas nousee yllättäen esille tavoilla, joita emme edeltä käsin voi edes aavistaa.