Kiukkuinen akateemikko

Paavo Haavikko, Kahden vuoden päiväkirja. Muistiinmerkittyä vuosilta 1995-1998. Art House 2001, 325 s.

Paavo Haavikko, Yksityisiä asioita. Otava 1960, 197 s.

Paavo Haavikko ei ollut mikään ihmelapsi eikä kympin poika koulussa. Hän jäi kaksi kertaa luokallekin, mikä tuohon aikaan kyllä oli varsin normaalia.

Ehkäpä tämä seikka joka tapauksessa kannattaa pitää mielessä kun lukee hänen päiväkirjaan merkitsemäänsä mietelmää: Minusta olisi tullut ihan hyvä automuuton apumies, jos hyvää aikaa olisi jatkunut joskus niin kauan, että vähälahjaisiakin olisi tarvittu.

Toki Haavikkokin aina töitä löysi ja vanhemmiten järjesti niitä itse itselleen. Itsetuntoa ei puuttunut, eikä sankari liiemmin kiinnittänyt huomiota muilta saamiinsa kehuihin, haukkuihin sentään jonkin verran. Päiväkirjassa todetaan ohimennen: Frankfurter Allgemeine on arvioinut, että Haavikko on suurimpia eurooppalaisia runoilijoita. Se on korkea tunnustus, johon en ota kantaa. Sitä ei ole liiemmin tai koskaan Pohjoismaihin jaeltu.

Päiväkirjaansa kirjoittaessaan Haavikko ei enää ollut ensi sijassa runoilija, vaan monitoimimies, jonka tärkeimmät intressit epäilemättä olivat taloudessa, kirjojen tuotannosta pörssiin, metsään ja turpeeseen. Toki maamme historian mullistaminen vaati paljon kovaa työtä sekin, mutta nopeasti se kävi. Kaikellahan on selityksensä.

Ahkeruuden puutteesta akateemikkoa ei ainakaan voinut syyttää, mutta ehkäpä hänen itselleen asettamansa tehtävät olisi voitu tehdä myös hitaammin. Sillä olisi voitu paljon saavuttaa, mutta kenties myös menettää.

Mitä runouteen ja proosaankin tulee, Haavikko kirjoittaa: oli rakennettava sen kaltainen sanomisen tapa, joka on selkeä ja sisäisiin merkityksiin ja tekstin keskinäiseen vaikuttamiseen sidottu, mutta joka ei oleta tavanomaisia, tiedossa olevia sidonnaisuuksia. Siten teksti olisi tekstinä ehdottoman yksiselitteisesti ymmärrettävissä, se ei pyytäisi apua yleisiltä uskomuksilta ja kuvitelmilta eikä olisi velassa millekään muulle kuin itselleen. Ankara maailma.

Eihän tämä hullumpi tavoite ollut: yksi tyylilaji muiden joukossa. Esimerkki siitä on romaani Yksityisiä asioita, joka kertoo vuodesta 1918, mutta aivan toisella tavalla kuin voisi olettaa. Itse asiassa huolimaton lukija tuskin edes huomaa, mikä vuosi on kyseessä.

Suoraan sanoen, en kyllä myöskään voi sanoa saaneeni tuosta romaanista irti paljon mitään. Siinä mielessä se muistuttaa monia nykyisiä opuksia, jotka luettuaan ei keksi, pitäisikö niistä vielä jotakin kirjoittaakin, vai oliko koko työ vain pelkkää raakaa ajan tappamista, kuin pasianssi.

Monella auton apumiehellä on kyllä luultavasti yhtä siekailemattomat mielipiteet maailman menosta kuin Haavikollakin, mutta vähemmän tietoa ja kykyä kertoa sanottavansa. Joskus kyllä tuntuu siltä, että myös Haavikolla on tietoja juuri sopivasti ylläpitämään tiettyä uskonvarmuutta, mutta ei sen sijaan kohtuuttomasti, mikä voisi lamauttaa kerronnan ja sitä kantavan indignaation.

Näiden kahden vuoden aikana ehditään jo kirjoittaa monta monituista näytelmää ja librettoa, kaksi suurta historiateosta ja mitähän vielä lieneekään. Aikaa riittää, kun hesarin lukemiseen menee yhä vähemmän aikaa. Lopulta tarvitaan enää vain sekunteja.

Maailman meno ei kirjoittajaa enemmälti kiinnostakaan eikä siihen juuri tarvitse reagoida. Oma työ täyttää päivät ja entinen, nuorena kuollut vaimo on läsnä päivittäin. Nykyistä ei juuri näy.

Aikakausi tuottaa mielikuvia, paperilla ja sähköllä, sekä jätettä ja demokratiaa. Ne ovat samaa, toteaa kirjoittaja lapidaariseen tapaansa.

Haavikon paradoksit ovat tunnettuja ja usein kai niissä on ajattelemisen aihetta ja jutun juurta syvempäänkin asioiden ymmärtämiseen. Tässä tapauksessa tuo lausahdus liittyy siihen, että Tanskassa oli modernin taiteen museon johtaja paljastunut huijariksi: Voisi ehkä sanoa, sillä ei museon johtaja ole siksi paljastunut, vaan moderni taide ja poliitikot, jotka museosta päättivät, paljastuivat. Muistan, että kirjoitin asiasta Suomen lehdistön hiljaa ihailevasti hymistellessä tätä ilmiötä.

Niinpä niin, museon keskushalli oli varattu installaatioille: Tavoitteissa ei ole mitään pysyvää eikä saavutteita ole eikä kerry. Modernia. Niinpä niin. Ehkä tähän voisi vielä lisätä: modernismia.

Ei Haavikko toki pelkkä kupla ole. Jo se, että hän yhä uudelleen uskalsi sanoa mielipiteensä, joka jyrkästi poikkesi valtavirran hymistelystä, oli akateemikon arvonimen väärtti asia. Itse hän ei tuota arvonimeä enempää kuin kunniatohtorin arvoakaan koskaan käyttänyt, mikä tuntuukin asianmukaiselta. Hänhän oli taiteen akateemikko, mutta halusi olla ennen muuta tieteen guru, mikäli olen asian oikein ymmärtänyt.

Tässä kirjassa Haavikko raivoaa Laila Hietaniemen Katariina Suuresta tekemälle farssille ja sen toteuttajille. Koko Kansallisteatteri leimautuu asian takia henkisen miehittäjän instituutioksi. Kuka tai mikä tämä miehittäjä on, jää epäselväksi.

Haavikko manasi tunnetusti Suomen Kansallisoopperan alimpaan haadekseen. Tässä kirjassa kyytiä saa ohimennen myös Venäjän tutkimus. Ainut Venäjän tutkimus, mihin kannattaa investoida, on tietysti vakoilu, hän sanoo. Siihen ei koskaan voi sijoittaa liikaa rahaa…

No, ehkäpä hänen olisi sittenkin kannattanut sivistää itseään nimenomaan Venäjän tutkimuksen tuloksilla. Kyllä hänen asiantuntemuksensa tuolla suunnalla on hyvin ohutta.

Kaiken kaikkiaan kirjoittaja havaitsee ympärillään enimmäkseen mädännäisyyttä ja sortoa. Suomen herrat, joihin hän ei kuulu, ovat aina olleet suuria kelmejä ja myös epäpäteviä parilla poikkeuksella. Koko maailmakin menee alaspäin.

Kirjakaupan volyymi putoaa, siis rahallisesti, vaikka nimikkeet lisääntyvät. Suomi elää uutta sortokautta ja on henkisesti miehitetty. EU merkitsee isänmaan tuhoa, NATO:n liehittely alkaa jo lähennellä idiotismin korkeinta astetta: vapaaehtoista änkeämistä etuvartiopaikalle ajattomalla ajalla ja niin edelleen.

Kyllä Haavikko sentään kaiken kaikkiaan oli mies eikä hiiri ja ansaitsi olla paikallaan, vaikka taisikin kuvitella itsestään hieman liikoja. Mutta onhan se anteeksiannettavaa, sillä niin tekivät muutkin.