Onko se vihollisen käsi?

Muinaisina brežneviläisinä aikoina oli neuvostojen maassa ns. nollatoleranssi uskonnolliselle kirjallisuudelle. Sehän kilpaili selvästi samassa sarjassa virallisen ideologian kanssa. Niinpä uskovaisten oli tuettava rajan takana olevia kanssaveljiään salaisesti. Hengellisen kirjallisuuden lähettämisessä otettiin käyttöön klassiset salakuljettajien keinot.

Moinen toiminta rikkoi tietenkin lakia ja muistan, miten joku iltapäivälehtemme laati asiasta skuupin, jossa paljasti, että jokin täällä meillä Suomessa toimiva kuppikunta syyllistyi rikolliseen toimintaan. Naapurin ius positum nautti toimittajan silmissä ilmeisesti täydellistä kunnioitusta ja hän näköjään oli sangen ylpeä työstään lain ja oikeuden esitaistelijana.

Nyt raamattujen levittäminen ei enää ole edes Venäjän karikatyyrimäisen byrokratian mukaan rikos, vaikka itse kirja näyttää Suomen oikeuslaitoksen edustajien mukaan olevankin epäiltynä rikollisten näkemysten esittämisestä.

En tiedä, onko asiaa koskeva absurdi oikeusjuttu jo saatu päätökseen, mutta kaikesta päätellen on tai ainakin on ollut olemassa vaara kyseisen kirjan julistamisesta lainsuojattomaksi. Ainakin sen julkinen siteeraaminen saattaa olla rangaistavaa.

Tällaisen asian kohdalla tulee helposti tehneeksi päätöksiä jonkin yksittäisen toimihenkilön henkisestä tilasta, hänen todellisuudentajustaan ja jopa terveydentilastaan, mikä lieneekin luonnollista ja väistämätöntä. Asian kuittaaminen pelkäksi yksilötason tolkuttomuudeksi olisi kuitenkin kevytmielistä. Kyseessä on harvinaisen selvä merkki kulttuurin muutoksesta, jota tässä tapauksessa on syytä nimittää sen rappioksi, joka ilmenee totalitaarisuuteen pyrkivänä mentaliteettina.

Kristinusko, yhdessä antiikin rationaalisen perinnön kanssa kuuluu länsimaisen sivilisaation keskeisiin elementteihin. Pelkkä rationaalisuus ilman sen kanssa hedelmällisessä vuorovaikutuksessa toimivaa irrationaalisuutta ja mystiikkaa, olisi tuskin kyennyt kantamaan valkoisen miehen luomaa sivilisaatiota niille huipuille, joille se kohosi. Toinen ilman toista johtaa pysähtymiseen ja barbariaan, minkä voimme havaita käytännössä kaikista totaalisen uskonnollisista valtioista, mutta myös totaalisen uskonnottomista.

Kristinusko, ilmoitetuksi totuudeksi ymmärrettynä maailmanselityksenä menetti uskottavuutensa älymystön piirissä jo 1700-luvulla ja 1800-luvulla tämä koski jo porvaristoakin. Sen jälkeen kristillinen traditio on elänyt eräänlaista varjoelämää: toisaalta sen muotoja on yhteiskunnan sivistyneissä piireissä kunnioitettu ja vaalittu ja toisaalta sitä vastaan on vulgaaristi hyökätty vähemmän intelligenteissä piireissä.

Itse kirkko on pyrkinyt liehittelemään kilpailijoitaan maailmankatsomuksen alalla ja muuttunut synkretistisen ja sovinnaisen, laimennetun moralismin kaupittelijaksi, joka kiinnostaa vain sen omia palkannauttijoita.

Kehitys on, sukupolvien seuratessa toisiaan, ollut yhä nopeampaa. Suuret ikäluokat kasvoivat vielä sotien jälkeisen yhtenäiskulttuurin ilmapiirissä, mutta sen jälkeiset sukupolvet ovat olleet toinen toistaan vihamielisempiä niin kirkolle kun koko uskonnolle. Se aika ei ole kaukana, kun luterilaiseen kirkkoomme kuuluu alle puolet kansasta. 1950-luvulla luku lähenteli sataa prosenttia.

Euroopassa meillä on esimerkki maallisuuteen sitoutuneesta eli uskonnosta irtisanoutuneesta valtiosta: Ranska. Kun ranskalaisista yhä useampi samaan aikaan tunnustaa totalitaariseen uskonnollisuuteen pyrkivää islamia, on vaikeuksia tarjolla. Uskonnon ja rationaalisuuden välinen dialektiikka ei tässä tapauksessa pysty toimimaan, kun kyseeseen tuleva uskonto ei kuulu ranskalaiseen traditioon.

Meillä Suomessa tilanne näyttää olevan toistaiseksi se, ettei taistelevalla uskonnonvastaisuudella ole mitään vastavoimaa. Varsinainen uskonnon kieltäminen lainsäädännöllä ei ainakaan vielä ole tapetilla, mutta sen julkinen julistaminen on jo joutunut hyökkäyksen kohteeksi ja peräti valtion taholta.

Uutena ilmiönä voidaan todeta, että myös valppaat tutkivat journalistit ovat iskeneet silmänsä kristinuskoon ja yrityksiin sen julistamiseksi ja kenties peräti levittämiseksi. Uudessa Suomen Kuvalehdessä on sankaritoimittaja kirjoittanut jutun Alfa-TV:tä kustantavasta firmasta ja vihjaillut sen kanadalaisen rahoituksen olevan jollakin tavalla väärän asian palveluksessa.

Lehden kansikuvassa seisoo sinisellä pohjalla pieni risti, jonka taakse heittyy valtava dollarin kuva. Kas tässä tiivistettynä koko rikollinen kuvio: kristinuskon julistamisen takana on suuri ulkomainen rahoitus.

Vastaavaa juttua taannoin suunnitellusta Helsingin suurmoskeijasta en olekaan huomannut. Sen takanahan olivat arabien öljyrahat. Kuva puolikuusta ja sen rahoituskuvioista olisivat olleet varmaankin myös lukijalle mielenkiintoisia, mutta ehkäpä siinä oli kyseessä niin pyhä asia, ettei edes maallistunut toimittaja voinut käsitellä sitä ilman pieteettiä.

Alfa TV tunnetaan parhaista ajankohtaisohjelmista, joita Suomessa tällä hetkellä esitetään. Kyseessä ovat Arto Luukkasen, Tapani Ruokasen ja Sanna Ukkolan juontamat ohjelmat. Pieni TV-yhtiö on aivan hämmästyttävästi onnistunut tekemään suurimman osan siitä ohjelmistosta, jota älyllisesti aktiivinen kansalainen kehtaa katsoa.

Itse asiassa toimittaja ei kiistäkään ohjelmien tasoa. Sen sijaan tulee kyllä vahva epäilys siitä, että niiden perusviritys ei ole hyväksyttävä. Niissä ei suinkaan ole mitään uskonnollista julistusta -mikä muuten onkin toimittajan mielestä itse asiassa väärin- mutta ne eivät myöskään toistele sitä liki monoliittistä maailmankuvaa, jonka valmiiksi pureksittuja totuuksia veronmaksajien kustantama TV tukee.

Onkos tässä käynytkin niin, että vaihtoehtoista, vapaata televisio-ohjelmaa kustannetaan harhaanjohtavasti uskontoon viittaamalla? Rahat lienee saatu uskonnolliseen propagandaan ja sitten tuotetaankin yksinkertaisesti vain tasokasta asiaohjelmaa?

Saattaahan se olla, että tämä on niin väärin ja kuka tietää, lieneekö ihan laillistakaan. Mutta näinhän se on ollut maailman sivu: ei sitä pelkkää hyvää sanomaa kannata ihmisille tyrkyttää, mikäli haluaa, että he tosiaan tulisivat asiakkaiksi. YLE:n täytyy jo olla tämä huomannut, kun yhä useampi sulkee vastaanottimen, kun sen ajankohtaisohjelmat alkavat.

Aikoinaan moni maa sijoitti suuria summia propagandalähetyksiin. Niissä pyrittiin aina kätkemään se, että ne olivat propagandaa. Tai, aina ei edes pyritty ja menestys oli sitten sen mukaista.

BBC-jonka lähetyksiä meilläkin innokkaasti seurattiin vuosikymmenien ajan, ei ollut mikään pelkän propagandan tarjoilukanava. Se pyrki vaikuttamaan aivan erityisesti faktoilla -jättäen tietysti myös epämukavat faktat mainitsematta tai ainakin korkealle arvostamatta. Tärkeää oli, että ihmiset saatiin kuuntelemaan tarjoamalla sitä, mikä heitä kiinnosti.

Sama se taitaa olla nykyäänkin. Sivumennen sanoen, tyytymättömyys julkisen vallan mediapalveluihin on Euroopassa laaja ilmiö, kuten viime viikon Economist kertoo. Asia koskee niin Itä-Eurooppaa kuin Saksaa ja Hollantia. Nuoret radikaalit toimittajat keskittyvät saarnaamaan ihmisille gender-ideologiaa ja pervojen (queer) oikeuksia, joista yleisön valtaosa ei ole lainkaan kiinnostunut ja miksipä olisi.

Asia näyttää liittyvän toimittajien varsin vinoon poliittiseen jakautumaan, mikä ei koske vain Suomea. Tuntuu siltä, että olemme tilanteessa, jossa nuori toimittajapolvi ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään vanhempia sukupolvia ja keskittyy tuputtamaan omaa maailmankuvaansa myös TV:ssä, jonka äärestä nuoret ovat joka tapauksessa jo lähteneet ja tuskin takaisin palaavat.

Kun vanhemmat ikäluokat joka tapauksessa muodostavat yhä suuremman osan väestöstä, olisi kuitenkin kohtuullista palvella juuri niitä myös ajankohtaisohjelmissa.

Uskonnollisilla ohjelmilla on ja täytyy epäilemättä olla oma paikkansa myös julkisen palvelun kanavilla sellaisessa maassa, joka ei ole virallisesti ateistinen. Vähintä, mitä voi vaatia on, että sellaisia saa lähettää yksityisillä kanavilla.

Varsin hälyttävä oire hyökkäävästä totalitaarisesta ajattelusta on, kun pientä yksityistä kilpailijaa suurelle, veronmaksajien kustantamalle YLE:lle aletaan suurieleisesti vainota, olipa varsinaisena kohteena sitten uskonnollinen aines tai, kuten näyttää, poliittisesti vähemmän yksisilmäiset ohjelmat kuin ne, mitä valtion toimesta lähetetään.