Kun yösijaa ei annettu

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Eri mieltä. Todenpuhuja Kauko Kareen elämä. Otava 2020, 271 s.

Ennen sotia oli muodissa merimieslaulu, jonka kertosäe kuului: Hiiohoi, hiiohei, nyt hurrataan/ me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan! Noista maistahan oli jo kauan ollut tapana käydä hakemassa suolalasteja Suomeen.

Kun muuan viiksiniekka nousi valtaan Saksassa, löytyi hänelle tietysti meiltäkin oma ihailijakaartinsa. Toki vaalitulokset osoittivat sen todellisen kannatuksen hyvin vähäiseksi.

Joka tapauksessa asia antoi aihetta uudenlaiselle muunnokselle tuosta laulusta. Nyt ruvettiin laulamaan kilpaa: toiset lauloivat menevänsä Ranskaan ja Espanjaan ja toiset taas Saksaan ja Espanjaan. Ja niitä Espanjaan menijöitähän myös löytyi pian vastakkaisista poliittisista piireistä. Silloin oli jo tosi kyseessä.

Kauko Kare kuului ehdottomasti niihin, jotka menivät Ranskaan. Ranskan kolmas tasavalta oli jo lähes syntymästään saakka symbolisoinut vapaamielisyyttä, antiklerikalismia ja jopa ruumiin nautintojen nostamista kurin ja puritanismin tilalle. Se oli siis selvä vastapaino preussilaiselle menolle.

Noita Saksaan menijöitäkin toki älymystöön kuului, mutta kun vuonna 1937 julkaistiin ns. Kesäyliopiston piirissä syntynyt keskustelukirja Pidot Tornisssa, voitiin havaita, että Saksa jätettiin itsestään selvästi pois laskuista, kun pohdittiin, mihin päin Suomen sopisi kulttuurisesti suuntautua. Esikuvamaaksi ei tosin kelvannut oikein Ranskakaan, vaan sellaiseksi nousi Englanti, johon meillä arveltiin olevan henkistä sukulaisuutta.

Kauko Kare kuului myös sotien jälkeen Kesäyliopiston, tuon keskustelukerhon piiriin. Vanhastaan siellä olivat olleet muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna ja monta, monta pienempää profeettaa. Siellä oli katto korkealla ja eri näkemyksiä edustavat keskustelivat sopuisasti ja sivistyneesti. Sinne mahtuivat myös Kekkonen ja Kare samaan aikaan.

Kekkonen oli tietenkin uraohjus, joka oli ponnistanut melkeinpä savupirtin lattialta tasavallan huipulle. Kare sen sijaan oli kartanon poika, joka oli joutunut alenevaan säätykiertoon. Myös sellainen luokkaretki antoi perspektiiviä.

Vaikka Kauko oli jo lapsesta saakka ollut kirjatoukka, oli hän myös erinomainen voimistelija ja sodassa rohkea rivimies, joka kelpasi jopa kaukopartioon, eikä tämä johtunut vain hänen nimestään. Kartanon poikanakin hän oli joutunut tekemään runsaasti töitä niin pelloilla, metsissä kuin pikku sahalla ja tutustumaan eri sosiaaliluokkiin laajasti.

Taustaltaan Karetta voi pitää todellisena sivullisena. Lapsena hän saattoi sivusta seurata seurapiirien, usein ruotsinkielisten elämää, nuorena tehdä fyysisiä töitä ja armeijassa tavata koko suomalaisuuden kirjon. Historioitsija Richard Pipes käytti aikoinaan itsestään nimitystä non-belonger -mihinkään kuulumaton. Samaa olisi kai Karekin voinut käyttää.

Kekkosen vastustajana hänet tietenkin lokeroitiin asianmukaisesti ja hänestä tehtiin äärioikeistolainen. Sellainen leima oli tarjolla kenelle tahansa, joka uskalsi asettua Kekkosen arvovaltaa ja hänen häikäilemätöntä vallankäyttöään vastaan.

Kareella oli kyllä taipumusta käydä poikkiteloin muitakin auktoriteetteja vastaan, mikä toi hänelle paritkin potkut työpaikastaan, jopa hyvin vapaamielisestä Suomalaisesta Suomesta. Kekkosen vihaa hän ei kuitenkaan sen enempää pelännyt, sillä hänestä tuli taloudellisesti riippumaton sen jälkeen, kun hän sai julkaistua kuuluisan pamfletin, Tähän on tultu, joka arvosteli kirpeästi Kekkosta ja koko hänen uraansa.

Toki Kekkosella olisi yhä ollut konsteja. Vähänkö on ihmisiä oikeudenkäyntien avulla taloudellisesti ja muutenkin tuhottu. Presidentillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua nostaa juttua, koska pamfletti sisälsi sellaista ikävää totuutta, josta mieluummin vaiettiin.

Kare ei halunnut vaieta ja hänen perustamansa kustantamo Alea-kirja julkaisi kymmenittäin sellaisia teoksia, joita meillä mikään muu kustantamo ei olisi huolinut. Tosin tällekin alalle syntyi sittemmin jokunen pieni kilpailija, mutta vähäisine voimineen nuo väärää totuutta julistavat tahot jätettiin tehokkaasti marginaaliin.

Niinpä meillä on tiettyjen vuosikymmenien osalta valtava aukko Venäjää koskevassa suomenkielisessä kirjallisuudessamme. Kun sitä vielä vastaa rajan itäpuolella vielä suurempi aukko Suomi-kirjallisuuden kohdalla, täytyy sanoa, että tämän repeämän paikkaamisessa riittää töitä vielä pitkään.

Kaikki nuo toisinajattelevien kirjat eivät tietenkään olleet varsinaisia alana helmiä, mutta kauhistuttaa ajatus, miten yksisilmäistä alan kirjallisuus olisi ollut ilman niitä.  Ja nuo toisinajattelijat, jotka hurjimmillaan vaativat normaalien vaalien pitämistä perustuslain mukaisesti, eivät tietenkään olleet mitään äärioikeistolaisia, kaukana siitä. Näin heidät kuitenkin luokiteltiin, itse maanisän näyttäessä esimerkkiä.

Jälkeenpäin on helppo ymmärtää toisinajattelijoita, mutta kun on itse sellaisessa henkisessä ympäristössä, joka totaalista yksimielisyyttä tuottaa ja vaatii, ei se olekaan yhtä helppoa. Vain poikkeusihmiset uskaltavat silloin sanoa julkisesti, mitä todella ajattelevat ja minkä lähes kaikki itse asiassa näkevät, mutta kieltäytyvät näkemästä tai ainakin sanomasta.

Ajatteleminen ja sanominen kuitenkin on tai sen ainakin pitäisi olla älymystön rooli ja tehtävä. Vähintäänkin siltä on vaadittava, ettei se aktiivisesti kannata valheita ja humpuukia. Mikäli mielettömyys on muodikasta, kuten fasismin eri muunnokset aikanaan punaisesta ruskeaan, ei vapaasti liikkuvalle intellektuellille sovi vaieta siitä, että hän on eri mieltä niitä liehittelevien auktoriteettien kanssa.

Kirjoittajien mukaan Kare sai potkut jopa Kesäyliopistosta. Tästä olisi mielellään kuullut enemmänkin. Epäilen Kekkosen olleen asian takana.

Sivumennen sanoan, Kesäyliopisto on yhä olemassa ja vaalii yhä kunniakkaita keskustelun ja ajattelun vapauden periaatteita. Ottaen huomioon, että tälläkin hetkellä yhteiskunnassamme on havaittavissa sellaisia paineita yleisen mielipiteen ohjaamiseen, joita voi pitää epäterveinä, tulee mieleen, että olisi aika taas kerran koota uusi Tornin pitojen ryhmä, jossa tilannetta puitaisiin perusteellisesti eri puolilta

.

Elämme kummallista aikaa, jonka käsittämiseen eivät riitä puolueiden ja politrukkien tarjoamat oikeaoppisuudet. Tarvitsemme taas riippumattomia ajattelijoita, jotka mielellään saavat loukatakin mielensäpahoittajaryhmiämme (ent. eturyhmät), kunhan tekevät sen perustellusti, sine ira et studio.

Kareen henkilöhistoria on tavallaan rohkaiseva esimerkki, tavallaan varoittava esimerkki siitä, miten totuudenpuhuja voidaan jättää marginaaliin. Voisikohan mitään vastaavaa tapahtua nyt?