Vienan mua

Ivan Olenev Karjalan maa ja sen tulevaisuus Muurmannin radan rakentamisen yhteydessä. Kääntänyt Robert Kolomainen. Esipuhe Olga Iljuha. Karjalan sivistysseura ja Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskus 2019. 156 s.

Venäläinen kansanvalistusmies Ivan Olenev työskenteli 1800-luvun lopulla vuosikymmenen verran opettajana Kiimasjärvellä ja kiinnostui samalla laajemminkin syrjäisestä Vienan Karjalasta. Sitä hän kuvaa myös tässä kirjassa, jonka ensimmäinen versio ilmestyi Niva-aikakauslehden liitteessä vuonna 1902.

Olga Iljuha antaa kirjoittajasta hyvin positiivisen kuvan. Tämä oli yksi niitä ihanteellisia ja edistyksellisiä kansanvalistajia, jollaiset Suomessa tunnettiin kansankynttilöiden nimellä.

Ennen Muurmannin radan rakentamista Itä-Karjala, erityisesti Vienan osalta oli todella syrjäinen ja lähes luoksepääsemätön paikka.

Paras reitti sinne kulki jokia pitkin Suomesta käsin ja sekin toimi vain kesällä. Maareitit olivat lähinnä jalan kuljettavia pitkospuita, joita parhaassa tapauksessa voivat käyttää satulalaukkuja kantavat hevoset. Vesireitit olivat olemassa, mutta suuren osan vuotta nekin olivat käyttökelvottomia.

Turistit Vienan Karjalassa olivat äärimmäisen harvinaisia, mutta Olenev sentään tapasi Louis Sparren ja Emil Wikströmin. Seudun villeys ja alkuperäisyys houkutteli lähinnä tutkimusmatkailijoita.

Tähän joukkoon on luettava myös muuan kolmen naisen ryhmä, joka vuonna 1896 seikkaili siellä veneellä. Yksi heistä oli englantileinen ja kaksi ruotsalaista.

Venäläisiä matkailijoita Olenev kohtasi Karjalassa kymmenen vuoden aikana vain yhden. Hän oli Odessan uutisten päätoimittaja Starkov. Eksotiikkaa oli ilmeisesti hänkin hakemassa.

Muurmannin rataa alettiin rakentaa vasta aivan ensimmäisen maailmansodan aattona, mutta sen ymmärrettiin silloin mullistavan myös itäkarjalaisten elämän. Sen varsinainen merkityshän oli sotilaallinen.

Itse asiassa Olenevin kirja käsittelee Muurmannin radan tuomia mahdollisuuksia vain loppuluvussaan. Sotasensuurin vuoksi kirjaan ei kuulu karttoja, vaikka siinä onkin suuri määrä valokuvia.

Olenev kertoo myös jonkin verran Suomesta, jonka kautta hän siirtyi Vienan maille. Hän osasi suomea ja pystyi kommunikoimaan sekä suomalaisten että vienankarjalaisten kanssa.

Olenev kävi markallaan katsomassa Imatraa, joka tosiaan, etenkin iltavalaistuksessa oli komea näky. itse asiassa Vienan Karjalassa sijaitseva Usma, joka oli putous eikä koski, oli kyllä vielä mahtavampi, hän toteaa.

Suomen kautta kulkiessaan Olenev panee merkille, että suomalaiset -jotka tosin yleisestikin ovat flegmaattisia- kaihtavat keskustelua venäläisen kanssa, vaikka osaavatkin ainakin jonkin verran venäjää, kuten usein ilmenee.

Kun sitten selvisi, että matkaaja ei suinkaan ollut mikään Moskovskije vedomostin lähettämä Suomen-syöjä, vaan suomeakin taitava opettaja, oli jäykkyys tipotiessään. Keskusteluissa ilmeni muun muassa se, että Suomessa arvostettiin suuresti venäläistä kirjallisuutta ja Tolstoi oli kaikkein suosituin. Puškinia ja Lermontovia ei sen sijaan kelpuutettu oman Runebergin rinnalle.

Suomi oli Oleneville, kuten monelle muullekin tuon ajan liberaalille venäläiselle monessa suhteessa esimerkillinen maa. Täällä koko kansa osasi lukea ja myös luki. Kaikki toimi säntillisesti ja oltiin ehdottoman rehellisiä. Humalaisia ei näkynyt missään ja humalasta julkisella paikalla saikin rangaistuksen.

Aivan erityisen vaikutuksen Oleneviin teki se, että eräässä syrjäisen kylän pyhäkoulussa toimi opettajana muuan renki. Raittius, rehellisyys, sivistystahto ja ehdoton kohtuus olivat asioita, joita kirjoittaja Suomessa ylisti.

Mutta ei Vienan Karjalakaan mikään kurjala ollut. Talot siellä, ainakin lähempänä Suomen rajaa, olivat suuria ja vauraita. Kansa oli suurikasvuista ja komeaa ja ehdottoman siistiä ja siveää elintavoiltaan. Alkoholin käyttö oli myös erittäin vähäistä, jopa hääjuhlissa.

Toki matkamukavuudet ja suomalainen olojen järjestyneisyys loppuivat kuin seinään, kun ylitin Suomen rajan ja astuin Venäjän Karjalan maaperälle, kertoo kirjoittaja, joka matkusti asemapaikalleen Aunuksen kuvernementin kautta.

Mutta on Karjalassa potentiaalia ja sitä paitsi paljon myönteisiä vaikutteita on tullut Suomen puolelta. Sieltä on hankittu huonekaluja ja muuta moderniin elämään kuuluvaa, mutta myös kirjoja. Jotkut peräti tilasivat suomalaisia lehtiäkin.

Jos karjalaista vertasi Pohjois-Venäjän tai jopa joidenkin Keski-Venäjänkin kuvernementtien talonokiin, niin hän vaikutti paljon sivistyneemmältä kuin kostromalainen tai vologdalainen.

Yksi karjalaisten suurista hyveistä oli raittius, kertoo kirjoittaja. Tosin myös koko Venäjällä alkoholin kokonaiskulutus oli vielä ennen vallankumousta -jos kohta heti sen jälkeenkin- hyvin pientä, pari litraa puhdasta alkoholia vuodessa. Suomen lukemat olivat samanlaisia.

Pohjoisen luonto oli hyvin karua ja viljan viljelykin siksi vähäistä. Vienan suhteellinen vauraus perustuikin ilmeisesti paljolta laukkukauppaan ja Olenev arveli, että tuskin oli yhtään aikamiestä, joka ei olisi edes kokeillut laukkurin ammattia.

Tosin juuri tuossa 1900-luvun alussa suomalaiset viranomaiset alkoivat ahdistella laukkureita, joiden epäiltiin usein myös levittävän Bobrikovin propagandaa. Tästä Olenev ei mainitse.

Mutta luonto oli antelias myös siinä suhteessa, että kalaa oli saatavilla lähes loputtomasti. Myös metsänriistaa riitti myytäväksikin, mutta ongelmana oli säilyvyys ja huonot liikenneyhteydet.

Venäläisistä karjalaiset poikkeavat kirjoittajan mukaan monessa suhteessa ja usein venäjän taitokin on olematon. Toki vanhemmat haluavat lastensa oppivan suuren maailman kieltä ja sen vuoksi lähettävät heitä kouluihin. Muuan hieno internaattikoulu on rakennettu miljonääri Mininin rahoilla ja on joka suhteessa esimerkillinen.

Onko karjalaisuudella sitten tulevaisuutta, kysyy kirjoittaja. Vastaus on myönteinen. Tämä kansa ansaitsee monessa suhteessa ihailua ja on hyvinkin sukulaistensa suomalaisten veroinen ja enemmänkin. Sen lahjojen on vain annettava kehittyä.

Tärkeimpinä keinoina kansan taloudellisen aseman kohentamiseksi on pidettävä kulkuyhteyksien parantamista, soiden kuivattamista ja kansanopetuksen levittämistä, tiivistää kirjoittaja.

Sitä paitsi karjalassa on monenlaisia luonnonrikkauksia, metsistä kaivannaisiin. Kun tähän vielä lisättiin Muurmannin radan mukanaan tuomat mahdollisuudet, oli syytä optimismiin, arveli Olenev.

Se oli murrosaikaa, jolloin modernisaatio alkoi tunkeutua kaikkein syrjäisimmillekin seuduille. Itä-Karjalassa se valitettavasti tapahtui väkivaltaisena stalinistisena versiona.