Donin kasakat

Mihail Šolohov, Hiljaa virtaa Don. I – III. Suomentanut Juhani Konkka.

Lukioaikaan vuokraisäntäni kertoi asuneensa lapsena Pietarissa. Joskus vuonna 1905 oli mellakoita, joita tukahduttamaan lähetettiin puolivillejä Donin kasakoita. Niitä karkuun juoksivat ihmiset kirkkoon, kertojakin isänsä sylissä…

No, eivät Donin kasakat ainakaan omasta mielestään mitään villejä olleet, vaikka heidän jälkimaineensa myös Suomessa oli osittain varsin synkkä. Muistan Harri Halénin koonneen erääseen Unholan aittaansa tietoja Suomessa olleista kasakoista, mutta teksti ei nyt ole käytettävissäni.

Alun perinhän kyse oli jonkinlaisesta vapaajoukosta, joka ei ollut varsinaista säännöllistä sotaväkeä, vaan heissä yhdistyivät perinnöllisen sotilaan ja sotarosvon roolit. Ajan mittaan valtio valjasti varsin tehokkaasti kasakatkin, mutta heidän erillinen identiteettinsä säilyi.

Osoituksena kasakoiden hovikelpoisuudesta oli kasakoiden muodostama keisarin ja sittemmin kruununperijän henkikaartin rykmentti: atamaanin rykmentti (Лейб-Гвардии Атама́нский полк (с 1891 года — лейб-гвардии Атаманский Его Императорского Высочества Государя Наследника Цесаревича полк).

Kasakathan olivat tsaarivallan loppuaikoina erillinen sääty, joka käsitti 1800-luvun lopulla noin kolme miljoonaa henkeä. Villille arolle maaorjuutta ja muuta sortoa paenneiden erilaisten ainesten jälkeläisinä heissä oli jonkin verran vierasta verensekoitusta, vaikka Venäjän kasakat puhuivatkin normaalia venäjää. Ukrainalaiset kasakat olivat sitten erikseen.

Valtio järjesti ajan mittaan kasakkakuntia pitkin raja-alueita, aina kaukoitään saakka. Nykyäänhän heidän perintöään on taas elvytetty ja etenkin kiihkokansalliset voimat näyttävät innostuvan kasakkaperinteestä.

Tämä on sikäli vähän outoa, että vallankumouksen aikaan kasakat varjelivat mustasukkaisesti omaa aluettaan ja identiteettiään nimenomaan valtiolta: venäläisiltä. Šolohovin romaanissa he ilmaisevat tahtonsa hoitaa omat asiansa ilman, että yksikään venäläinen tulee heidän alueelleen.

Tämä siitä huolimatta, että heidän alueellaan asui jo melkoinen määrä muita kuin varsinaisia kasakoita. Näitä pidettiinkin jossain määrin toisen luokan kansalaisina ja myös kirjailija Šolohov itse kuului tähän kastiin.

Sivumennen sanoen, heti kansalaissodan jälkeen, vuonna 1922 kasakka-alueelle muutti myös Amerikasta joukko suomalaisia ja perusti sinne kommuunin nimeltä Kylväjä (Sejatel). Erään version mukaan nimi viittasi Amerikan Seattleen.

Kommuunin väitetään menestyneen viljelyssään paremmin kuin lähiseutujen kasakoiden, mutta kommunistisen järjestelmän lähetessä, kuten oletettiin, oli kommuunit paradoksaalisesti hävitettävä, kuten Stalin oli päättänyt.

Mutta tämä on jo toinen juttu.

Kasakoihin liittyi ja liittyy tiettyä romantiikkaa ja yksi syy on kasakoiden perinteiden vapaus. Erityisen kuuluisa on ukrainalaisten zaporogikasakoiden Hortitsan saarella sijainnut Setš tai Sitš (Запорожская сечь). Se oli vapaiden miesten yhdyskunta, jonka rauhaa ei edes yksikään nainen saanut häiritä…

Suotta ei Solženitsyn ottanut -muinaisten Novgorodin ja Pihkovan ohella- kasakoita esimerkiksi siitä, ettei Venäjän historia suinkaan ollut vailla vapauden traditiota.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuosta vapaudesta oli yhä yhtä ja toista jäljellä, vaikka jo Pietari Suuri ja hänen jälkeensä Katariina olivat tehneet paljon sen kitkemiseksi -verta ja tulta säästämättä.

Toki kasakoiden aloittamat kapinaliikkeet ja suoranainen maanpetos Mazepan siirtyessä meidän (Kaarle XII) leiriimme olivat keskusvallan silmissä vaarallisia.

Ensimmäisen maailmansodan aikana kasakat joka tapauksessa taistelivat, kuten sanottiin, uskossa ja totuudessa -veroi i pravdoi- uskonnon, isänmaan ja hallitsijan puolesta.

Toki hekin sitten luopuivat keisarista, kun tämä itse teki itsensä mahdottomaksi, mutta niinhän tekivät kaikki, henkikaartin rykmentit mukaan lukien.

Šolohov kuvaa kasakoiden elämää ennen sotaa ja sen aikana varsin siloittelematta. Kyseessä on sangen epäromanttinen, pidäkkeetömien intohimojensa heittelemien yksilöiden joukko, jossa vanhat tavat ja patriarkaalisuus ovat yhä kunniassa.

Sodan aikana kasakat taistelivat nuhteettomasti ja armeijan hajottua he palasivat kotiin kuten muutkin. Nyt keskusvallan ote Donilla oli hellittänyt.

Bolševikkien valta otetaan aluksi vastaan pistimin, mutta hyväksyttiin sen jälkeen pitkin hampain. Kun nämä vastoin lupauksiaan yrittivät hallita terrorilla, nousi kapina.

Kapina ei kirjassa näytä ulkomaisten kiihottajien aikaansaannokselta tai edes rikkaiden etuoikeuksien puolustamiselta. Kyseessä ovat ennen muuta kasakkakunnan traditiot ja bolševikkejä tuhotaan sen takia, mitä he itse ovat tehneet kasakoille.

Tulkinta ei suinkaan ole aito bolševistinen.

Koko touhu on tavattoman raakaa.

Totta joka tapauksessa on, että kun kasakoiden kapina alkoi, kerrottiin pietarilaisissa lehdissä kenraali Kaledinin johtamien kapinallisten teloittaneen Donilla 15000 henkeä, mikä oli uskomatonta ja odottamatonta raakuutta.

Samaan kuitenkin pystyivät myös Suomen valkoiset, vaikka koko kansaa oli ennen pidetty rauhallisuuden perikuvana. Tämä todettiin ilmeisellä kauhistuksella. Kansalaissotahan ei Venäjällä vielä ollut varsinaisesti alkanut, mutta esimaku tuntui jo.

Raakuutta todella riitti myös Šolohovin kuvauksessa. Siinä ammutaan ja hakataan sapelilla vastapuolta jatkuvanraivon vallassa ja lopuksi myös poltetaan varakkaampien kasakoiden taloja. Koston kierre on katkeamaton.

Viho viimein, lähes kaikkien henkilöiden kuoltua, päähenkilö palaa kotiinsa ja upottaa jokeen kiväärinsä. Lukijalle kyllä jää epäilyksiä hänen tulevaisuutensa suhteen. Bolševikkivaltahan oli pitkämuistinen ja ylpeili armottomuudellaan. Itse asiassa se taurasti kasakoita siihen malliin, että on puhuttu jopa kansanmurhasta. Tapporahakin lienee ollut käytössä.

Ei olekaan ihme, että romaania syytettiin neuvostovastaisuudesta, olihan se sen verran inhorealistinen. Yhtään myönteistä bolševikkihahmoa ei esitellä. Yksi toki ohimennen vilahtaa.

Stalin kuitenkin piti romaanista, vaikka tiukkasikin tekijältä, miten oli mahdollista, että vastavallankumouksellista kenraali Kornilovia kuvattiin niin ihannoivasti.

Šolohovin vastaus, jonka mukaan vastustajan uljuus vain korosti bolševikkien urotyön merkitystä, näyttää tyydyttäneen Stalinia, joka kuitenkin antoi imprimaturin teoksen kolmannelle osalle vasta sitten, kun kirjailija oli luvannut tehdä puoluekantaisen kuvauksen kollektivisoinnista, joka oli juuri käynnissä (1931).

Kaupat tehtiin ja niin maailma rikastui kirjalla Aron raivaajat.

Hiljainen Don ilmestyi pätkittäin vuodesta 1928 vuoteen 1940 ja Aron raivaajat vuodesta 1932 vuoteen 1959.

Kun Neuvostoliitossa politiikka tuona aikana muuttui useaan otteeseen ja rajusti, joutui tekijä kirjoittamaan sen mukaan. Erinäisiä muutoksiakin tehtiin, joskaan tuskin oleellisia.

Itseäni kyllä hieman vaivaa se, että suomalaisessa Hiljaisen Donin laitoksessa Grigorin isä Pantelei teloitetaan, mutta herää myöhemmin selittämättömällä tavalla henkiin ja kuolee vasta viimeisessä kirjassa.

Tämä on toki pikku juttu. Myös Dostojevski julkaisi Karamazovin veljeksiään jatkokertomuksena ja sielläkin muuan henkilö jo tapetaan, mutta sen jälkeen herätetään aika ihmeellisesti takaisin elävien kirjoihin.

Hilaisen Donin tarinaan liittyy epäilys plagiaatista. Jo heti ensimmäisen osan ilmestyttyä epäiltiin, miten aivan nuori kirjailija, joka ei itse ollut sodassa, olisi pystynyt moisen luomuksen aikaan saamaan.

Epäilyksiä viritti uudelleen etenkin toinen nobelisti, Solženitsyn, mutta nykyään kirjan autenttisuuteen uskotaan, joskus tietyin varauksin: lainoja lienee mukana, mutta työ on kirjoittajan, mikä ilmenee muun muassa tietokoneanalyysistä.

Mitä itse kasakoihin tulee, heinin liittyvä romantiikka on ollut viime vuosina vahvassa nousussa. Paradoksaalisesti nuo valtiovallan yhä uudelleen rajusti vainoamat vapaan elämän pioneerit ovat esiintyneet muodikkaan etatismin tukipylväinä…