Tässä muutamia huomiota Minskin tämän päiväisistä tapahtumista, joita on voinut seurata sosiaalisesta mediasta ja uutistoimistojen raporteista.

Näyttää siltä, että Minskin tämän päiväisestä mielenosoituksesta tuli ”suutari”. Kaikki elementit isolle konfliktille olivat olemassa mutta sitä ei aivan tullut.

Ihmisiä tuli keskustaan Itsenäisyyden aukiolle sosiaalisen median näkymien mukaan paljon – ehkä parhaimmillaan noin 20-30 000 henkeä. Mutta ei niin paljon kuin odotettiin. Keskustaan tuli paljon vähemmän ihmisiä kuin viime viikonloppuna, jolloin laskettiin, että heitä olisi ollut 200 000 henkeä. Joukossa oli enimmäkseen nuoria aikuisia.

Pelättyä voimankäyttöä ei onneksi tapahtunut ainakaan tähän mennessä.

Syitä voi olla monia. Päivä oli Minskissä sateinen. Kuten tiedetään, sade on vallankumousten ja kaappausten pahin vihollinen. Ehkä koronan uudet leviämisluvut ja tartunnan saamisen uhka ovat säikäyttäneet ihmisiä saapumasta. Toisaalta, hallinto blokkasi tehokkaasti uutissaittien ja lehtimiesten toimintaa. On myös mahdollista, että Lukašenkon kasvanut itsetunto ja uhkaus suorasta väkivallasta on voinut pitää lapsiperheet ja sunnuntaikävelijät pois kaupungin keskustasta. Tehokkaan mielenosoituksen organisoiminen vaatii keskitetyn johdon ja aktiiveja, jotka järjestelevät, tiedottavat ja toimivat yhdessä. Nyt toiminta on ollut spontaania ja jäsentymätöntä.

Lukašenko on huhujen mukaan ilmeisesti saanut avukseen ”värivallankumous” sotureita ts. toimittajia Venäjältä lainaksi. Jos näin on nämä ovatkin alkaneet kampanjoida ns. omien aktivoimiseksi ja opposition mustamaalaamiseksi. Samoin lakkoliike on hiljentynyt – tehtaiden johtajat ovat saaneet ankarat muistutukset siitä, että työläiset ovat olleet lakoissa ja mielenosoituksissa. Lukašenko aloitti oman vastakampanjansa maaseudulta ja kertoi, että ”kanojen ja lehmien hoitaminen on tärkeämpää” – ei lakkoilu.

Tämänpäiväinen kertoo siitä, että ns. ”Itä-Eurooppa” tai entinen Itäblokki on erilaisten maiden ja kansojen mosaiikki. Jokainen maa on oma ainutlaatuinen kokonaisuutensa. Valko-Venäjä ei ole Ukraina, jossa kansallismielisyydellä on ollut vahvempi historia ja ote kansasta. Jotain on kuitenkin syntynyt; ”hiiva on käymässä” mutta se ei ole vielä ”kehkeytynyt”. Mielenosoittajien kannalta ongelmana on vain se, että ei ole selvää vastavoimaa, ohjelmaa tai opposition johtajaa, joka haastaisi vallan. ”Koordinaatiokomitealla” ei ole oikein arvovaltaa eikä se voi johtaa katujen demokratiaa. Nyt tarvittaisiin johtajaa tai ryhmää, joka tietäisi mitä tehdä. Varsinkin kun vastassa on selvästi päättäväinen ja hermoilematon vallanpitäjä. Historiassa vain harvat vallankumoukset menevät silloin läpi. Se, että kansa on pelkästään kyllästynyt johtajaansa ei riitä. Pitäisi olla todellista halua syrjäyttää entinen johtaja ja vihaa motivoimaan tätä vallankumousta.

Näyttää siltä, että Lukašenkon ja kansan välinen kamppailu jatkuu sitkeästi – poliittisena kädenvääntönä, jota ulkovallat koettavat pyörittää kunkin maun mukaiseksi.

Dosentti Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto