Tänään on ikimuistoinen juhlapäivä. Parlamentarismi voitti.

Suomen eduskunta äänesti tänään siitä toimiiko perustuslaki & pelittääkö sananvapaus ts. vajoaako Suomi totalitarismiin.

Ne edustajat, jotka äänestivät kansanedustaja Juha Mäenpään parlamentaarisen immuniteetin poistamisen puolesta saivat itselleen kyseenalaisen ansion, jota he eivät ikinä saa pois CV:stään.

Se on siellä – kuin mustetahra valkoisella paperilla.

Häpeä ei häviä ikinä.

Rauhanlaki ja Liikanen

Otan tässä yhden historiallisen esimerkin. Tässä yhteydessä on hyvä muistella ns. rauhanlakia”. Kyseessä oli SKDL:n ehdottama lakiesitys vuodelta 1973. Aloitteen allekirjoitti kansanedustaja Mirjam Vire-Tuominen ja esimerkiksi tuleva EU:n komissaari Erkki Liikanen allekirjoitti sen yhdessä SDP:n tulevan pj:n Ulf Sundqvistin kanssa.

Tarkoituksena oli kriminalisoida ”hyökkäyssodan suunnittelu , valmistelu ja aloitus” ja saattaa edesvastuuseen sen, joka ”julkisesti kiihottaa edellä 1. momentissa tarkoitetun tai muun kansainoikeudellisten sääntöjen tai periaatteiden vastaisen sodan alkamiseen tai jatkamiseen tai sodalla uhkaamiseen taikka julkisesti ihannoi sellaista sotaa, on tuomittava sotapropagandan harjoittamisesta vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi tai, jos teon vaikutus on katsottava vähäiseksi, sakkoon…”

Toteutuessaan siitä olisi tullut kommunistien instrumentti ja käsikassara. Sen avulla olisi voinut aina asettaa syytteeseen poliittiset vastustajat. Rauhanlaki olisi hiljentänyt kaiken kansalaiskeskustelun. Suomettumisen aikainen vähäinen sananvapaus olisi jäänyt historiaan. Ylen sen aikaiset taistolaiset olisivat voineet vyöryttää tv-ja radiotoiminnan lopullisesti.

Laki ei onneksi mennyt lävitse.

Kommunistit eivät saaneet omaa käsikassaraansa. Sananvapauden periaate säilyi. Länsimaalaisen sananvapauden vastustajat jäivät historiaan. Kun aikakausi vaihtui ja arvot muuttuivat, niin myös tämän notoorisen rauhanlain edustajatkin muuttivat ajatteluaan. Myöhempi komissaari Liikanen kuin myös Sundqvist olisivat varmaan antaneet mitä vain, että olisivat saaneet tämän tahran pois omasta menneisyydestään.

Poliisi ja tuomarit apuun! Helppiä!

On hyvä, että keskiviikkona pidetyssä eduskuntakeskustelussa selvisi se, kuka huutaa ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”. Mukana oli ihmisiä, jotka yrittivät tehdä omalla vanhurskaudellaan katumusharjoitusta omasta menneisyydestään.

Keskustelusta jäi kuitenkin kansalaisille polttava myötähäpeä.

Kuten professori Timo Vihavainen on todennut blogissaan: ”Kun tässä on päivästä toiseen saanut katsella erilaisten riemuidioottien eduskuntapuheenvuoroja, joissa jopa syvällä paatoksella huudetaan poliisia kansanvallan pyhälle paikalle estämään sananvapautta ja kun näkee, miten erilaiset ketkut ovat uskovinaan umpikieroja tulkintojaan poliittisten vastustajien puheista, tulee kyllä ikävä sitä ns. totalitarismia, jota joskus sain olla todistamassa.” (http://timo-vihavainen.blogspot.com/2020/06/vapauden-pettajat-ja-poliisi.html).

Toiviaisen poliittinen ristiretki?

Kuka tämä kaiken takana sitten on? Mikä taho on madaltanut Suomen eduskunnan parlamentarismin slummiksi?

Tässä yhteydessä täytyy osoittaa huomio meidän syyttäjälaitoksemme huipulle saakka. Näyttää siltä, että tämän poliittisen sopan pääkokkina on syyttäjälaitos – tarkemmin sanottuna valtakunnansyyttäjä.

On epäiltävä, että valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen on aloittanut tietoisesti oman asemansa politisoimisen. Se tuloksena hän on lähtenyt ajojahtiin valtakunnan ”väärinajattelijoita” vastaan. Syytettyinä ja tutkittavana ovat nyt monenlaiset ihmiset aina Päivi Räsäsestä ja kansanedustaja Mäenpäähän saakka.

Toiviaisen toiminta vertautuu Neuvostoliiton ns. ”näytösoikeudenkäynteihin”. Sielläkin syyttäjälaitos toimi vallanpitäjien käsikassarana. Esimerkiksi vuosina 1936-1938 NL:n pääsyyttäjä Andrei Januaryevitš Vyshinskin käsitys länsimaisesta oikeuskäsitteestä erosi siinä, että syyttäjälaitoksen piti ottaa huomioon ”laajemmat sosiaaliset perspektiivit” ts. neuvostojärjestelmä pyrki pääsemään eroon väärinajattelusta oikeuslaitoksen kautta. Kyse oli ”ihmiskunnan auringon” Stalinin poliittisesta kampanjasta, jossa hän pyrki pääsemään eroon omista vastustajistaan.

Poliittisten näytösoikeudenkäyntien tarkoituksena oli tietysti nöyryyttää uhreja mutta myös varoittaa koko yhteiskuntaa siitä mitä seuraa jos ajattelee väärin. Näytösoikeudenkäynneissä oli myös tärkeätä, että uhrit alkoivat pyydellä anteeksi ja syyttää itseään. ”Tunnustus on todisteiden kuningatar”.

Myöhemmin NL:n oikeuslaitos pyrki systemaattisesti kriminalisoimaan toisinajattelun. Ongelmana oli vain se, että siellä ei keksitty ajatusta ”vihapuheesta”. Ilmiöllä oli kuitenkin nimi - ns. ”neuvostovastaisuus” (антисоветчина”), jolle piti aina löytää jokin konkreettinen ilmaus.

Neuvostolakimiehet tajusivat, että itse väärää ajatusta ei voinut kriminalisoida sinänsä, joten sille oli löydettävä jokin teko. NL:n rikoslaissa se oli merkitty pykälä 58 alle. Siinä oli 14 erilaista tapaa toimia NL vastaan. Jos kyseessä oli ”ajatusrikos” tai kuten nyt sanotaan ”vihapuhe”, niin kyseeseen tuli pykälä 58-10 eli ”neuvostovastainen ja vastavallankumouksellinen propaganda”.

Suomen etu ei ole seurata NL:n esimerkkiä. Meillä on kansallinen yhteisymmärrys siitä, että syyttäjälaitos ei saa politisoitua. Meidän kansallinen etumme ei ole se, että oikeuslaitokseen kohdistuu epäilyksiä puolueellisuudesta.

Siksi olisi mitä pikimmin ryhdyttävä toimenpiteisiin, joiden perusteella syyttäjä Raija Toiviainen siirretään toisiin tehtäviin.

Kyse on sananvapauden ja demokratian perustasta. Suomi-laivan olemassaolon perustasta.

Kuten Eduskuntatutkimuksen instituutin johtaja Markku Jokisipilä on todennut:

” Vihapuhetta ei edelleenkään ole lainsäädännössämme määritelty. Termistä ei ole olemassa mitään yksiselitteistä, yleisesti hyväksyttyä ja kriittistä tarkastelua kestävää määritelmää. Se ymmärretään niin ristiriitaisilla ja poliittisesti latautuneilla tavoilla, ettei sitä missään nimessä tulisi käyttää julkisen päätöksenteon ohjenuorana, juridisista ratkaisuista puhumattakaan”.

Rouva Toiviaisen nähtävästi tulkitsee omaksi linjakseen ns. vihapuheen metsästyksen. Se on kuitenkin vastakkainen länsimaiselle oikeusnäkemykselle. Epäilen, että hän näyttää pyrkivän NL:n oikeusjärjestelmän mukaiseen ratkaisuun, jossa luodaan ensin ennakkotapauksia, joiden avulla olisi sitten mahdollista määrittää ”viharikos” ja sen jälkeen käydä vääriä poliittisia puolueita vastaan.

Epäilen sitä, että ko. syyttäjäviranomainen - kuten taistolaiset 1970-luvulla - yrittää valtioelinten hallinnan kautta päästä ns. vallankumoukselliseen muutokseen.

Lopuksi – miten tätä päivää 26.6.2020 pitää juhlia?

Mutta sitten se kevennys ja leikillinen lopetus.

Ehdotan myös että tätä päivää juhlitaan kansallisesti joka vuosi ns. ”R-idioottien riemukinkerinä” (kt. Vihavaisen blogi). Jokainen Mäenpään parlamentaarista immuniteettia vastaan äänestänyt voisi käydä Suurkirkossa antamassa 5 senttiä kolehtiin.

Tätä juhlallista kolehtia juhlittaisiin kirkonkellojen soitolla ja kansantansseilla suurtorilla.

Se olisi tietenkin myös vapaapäivä ja päiväkodeissa saakka selitettäisiin lapsille ja imeväisille, että ”sananvapaus pelastui Suomessa tänä päivänä”!