Tarinoita pohjoisesta

Tarja Lappalainen - Martti Turtola, Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Docendo 2019, 323 s.

On yleisesti tiedossa, että suomalaisia asui 1800-luvun nälkävuosista lähtien myös Kuolan niemimaalla. Kun niin sanottu sosialistinen yhteiskunta ulotti lonkeronsa noillekin kulmille, hävisi suomalainen asutus ennen pitkää kokonaan. Tämän kirjan mukaan suomalaisia oli Muurmannin rannalla enimmillään peräti 4400 henkeä.

Kun alue tyhjennettiin 1940, kerrotaan muuttomääräyksen koskeneen yli 7000 ”ulkomaalaista”, suomalaisten ohella siis lähinnä norjalaista.

Itse asiassa noille autioille seuduille, joilla toistaiseksi vain jotkut harvat lappalaiset vaelsivat, muuttivat ensimmäiset suomalaiset jo ennen nälkävuosia. Sittemmin, kun kokemukset olivat hyvät, alettiin muuttaa Venäjän hallituksen luvalla ja sen tarjoamin eduin.

Suurina nälkävuosinakin meri antoi ravinnon ja suomalaiset harjoittivat myös pienimuotoista viljelyä ja karjanhoitoa. Joskus saaliit olivat hyvinkin suuria ja hyvinvointi näkyy kalastusalusten määrissä.

Kaukana keskuksista asumisessa oli omat riesansa ja sekä lääkintähuollon että pappien puute vaikutti elämänmuotoon. Joka tapauksessa elämä saatiin ajan mittaan mallilleen ja koulut ja muut sivistyneen yhteiskunnan laitokset ulottivat toimintansa myös noille seuduille.

Valitettavasti ”sivistys” tuli bolševistisessa muodossa ja sen mukaisesti nuo kukoistavat kylät aikanaan niin sanotusti likvidoitiin. Sitä ennen ne olivat ehtineet jo toimia myös kalastuskolhooseina.

Tarja Lappalainen väittää, että esimerkiksi Päiväjärven kylän asukkaista kuoli Stalinin vainoissa noin 90 prosenttia ja kaiken kaikkiaan Muurmannin suomalaisista tapasi niissä kohtalonsa noin 80-85 prosenttia.

Lappalaisen aineisto on toki lähinnä anekdoottipohjaista eikä perustu mihinkään tarkkoihin laskelmiin. Lopputulos kyllä on selvä: Muurmannille ei suomalaisia jäänyt sen jälkeen kun NKVD oli tehtävänsä tehnyt. Lappalaisen mielestä voidaan täydellä syyllä puhua kansanmurhasta. Tämä lieneekin pakko hyväksyä. Mikäli joku haluaa tämän kiistää, on hän velvollinen perustelemaan kantansa vakuuttavalla tavalla.

Kirja on hieman kummallisesti epätasainen ja sisältää toisaalta Lappalaisen kirjaamat tarinat, jotka ovat ennen muuta muistelmia, joita ei ole kriittisesti käsitelty. Toisen osan muodostaa Martti Turtolan katsaus alueen sotahistoriaan.

Ensimmäisen osan keskeisiksi henkilöiksi nousee kaksi muistelijaa: Sven Lokka ja Orvo Björninen, jotka ovat melko tunnettuja hahmoja. Tarinat keskittyvät pikemminkin meren rantojen elämään kuin siihen ”pitkään, mustaan yöhön”, josta otsikko kertoo.

Tästä elämänpiiristä ei meillä kovin paljon ole kirjoitettu ja tarinat ovat varsin viihdyttäviä. Niiden kirjaamisella on myös historiallinen arvonsa.

Martti Turtola puolestaan hahmottelee laveasti koko Kuolan poliittisen historian ääriviivat muinaisuudesta lähtien ja käsittelee myös suomalaisten suhtautumista alueen omistamiseen.

Jalansijan saaminen Jäämereltä oli vireillä jo Ruotsin vallan aikana ja sittemmin aika varhain 1800-luvulla. Vuonna 1864 myös saatiin lupaus Petsamosta, hyvityksenä Venäjälle annetusta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta.

Petsamo sitten todella saatiinkin vuonna 1920 ja parikymmentä vuotta se myös pidettiin. Epäilemättä se oli Kuolan parasta osaa. Sulo Vuolijoki kertoo muistelmissaan, miten hän ns. punaista valtiosopimusta solmittaessa maaliskuussa 1918 vanhana kalamiehenä ymmärsi Kalastajasaarennon arvon ja ehdotti sen saamista Suomelle –siis punaiselle Suomelle.

Tarvittiin vielä Leninin arvovaltaa, että asia saatiin näin sovittua, vaikka yleensä kaikki jo ymmärsivät koko sopimuksella olevan vain arkistokäyttöä, kun Saksa ja Neuvosto-Venäjä olivat Brest-Litovskissa päättäneet myös Suomen kohtalosta.

Joka tapauksessa osa Kalastajasaarentoa sitten tuli Suomelle myös Tarton rauhassa 1920. Kun Neuvostoliitto suurpoliittisista syistä Talvisodan jälkeen vielä palautti Suomelle Petsamon, vedettiin ”aikoinaan taitamattomasti määrätty” raja tuolla suunnalla kuitenkin uudelleen. Enpä tiedä muistiko kukaan Suomen puolelta tuossa yhteydessä mainita Leninin nimeä. Eihän se mitään olisi auttanut, mutta olisipahan pantu asiat paikalleen.

Kysymys Kuolan niemimaan omistuksesta tuli sitten ajankohtaiseksi myös jatkosodassa. Saksalaiset tarjosivat sitä Suomelle, mutta täällä ymmärrettiin kyllä, että kyseessä olisi liian iso pala. Kysymykset Suomen uusista rajoistahan on jo 80-lvulla käsitelty Ohto Mannisen kirjassa Suur-Suomen ääriviivat.

Vaikka joidenkin henkilöiden suhteellisuudentaju joskus petti, ei vakavasti otettavissa piireissä haluttu laajentaa Suomen aluetta tolkuttomasti. Nuo puheet Uralille ulottuvasta pikku suurvallasta ovat propagandan ja anekdoottimaailman tuotteita.

Turtolan katsaus käsittää alueen sotatoimet hamasta Krimin sodasta aina jatkosotaan saakka, jolloin onnettomat suurkaupunkisaksalaiset ja itävaltalaiset yrittivät komeaa hyökkäystä Murmanskiin ja juuttuivat pian paikalleen. Ilman suomalaisten apua ja erätaitoja koko porukalle olisi käynyt vielä paljon huonommin.

Sinänsä tunnettu on tarina osasto Pennasen sitkeästä puolustuksesta Petsamossa. Aluksi vain parin komppanian vahvuinen osasto, jolla oli pari kevyttä, jäykkälavettista museotykkiä, piti sitkeästi puoliaan käsittämättömän suurta ylivoimaa vastaan. Teoreettisesti hieman yli tuhatta suomalaista vastassa oli 34000 venäläistä sotilasta, toteaa Turtola.

Vihollisella oli myös tehokkaat meri- ja ilmavoimat, joita suomalaisten käytössä ei ollut lainkaan. Jälkimmäisellä oli muun muassa tiedustelulle suuri merkitys.

Neuvostolehdistössä puna-armeijan sankarillista operaatiota hehkutettiin ylenpalttisesti, vaikka se epäonnistui ja joukot jäivät Nautsin tasalle. Suurtakaan ylivoimaa ei noissa oloissa kyetty hyödyntämään, eikä mitään suurta voittoa suomalaisista saavutettu.

Itse asiassa, kiivaistakin taisteluista huolimatta suomalaisten tappiot jäivät 33 kaatuneeseen, 87 haavoittuneeseen ja 69 kadonneeseen. Suomalaiset arvioivat venäläisten menettäneen 900 miestä kaatuneina, kertoo Turtola. Tässä yhteydessä olisi kyllä kannattanut tarkistaa ainakin venäläisten viralliset luvut.

Tässä on syytä mainita, että sodan loppuvaiheessa tulivat avuksi ruotsalaiset vapaaehtoiset, joiden hoitama ilmatorjunta pudotteli neuvostokoneita ja sai lentäjät varovaisiksi.

Oma merkityksensä koko tarinassa oli myös ranskalaisten suunnittelemalla apujoukolla, joka olisi käsittänyt 30000 miestä. Se olisi toki ollut paljon pienempi kuin venäläisten voimat, mutta pelkästään sen mahdollisuuden aiheuttama suurpoliittinen uhka oli merkittävä.

Loppujen lopuksi Petsamo sitten palautettiin Neuvostoliitolle. Meillä vähemmän tunnettu, melodialtaan sangen kaunis laulu kertoo sen (Kalastajasaarennon, Rybatši) olevan osa synnyinmaata (rodimaja naša zemlja):

Прощайте, скалистые горы,

На подвиг Отчизна зовёт,

Мы вышли в открытое море

В суровый и дальний поход.

А волны и стонут, и плачут,

И бьются о борт корабля,

Растаял в далёком тумане Рыбачий,

Родимая наша земля.

Растаял в далёком тумане Рыбачий,

Родимая наша земля.

https://www.youtube.com/watch?v=zDd8gtTlG0E

Kyseessä on Pohjoisen laivaston tunnussävel ja sen sanoituksessa voimme todeta suurvaltaisen käsityksen siitä, mikä on synnyinmaa.

Itse asiassa karut Kuolan rannikot lienevät aikoinaan olleet sanan kirjaimellisessa merkityksessä synnyinmaa useammille suomalaisille kuin venäläisille.

Realismi toki kuitenkin edellyttää, että tunnustamme venäläisiä olevan paljon enemmän kuin suomalaisia, mikä on aiheuttanut ja aiheuttaa omat, niin sanotut geopoliittiset seuraamuksensa. Minne Venäjän valtio ulottuu, sinne sanotaan synnyinmaankin ulottuvan.