Sunnuntaina ratkeaa, ketkä kaksi jatkavat presidentinvaalin toiselle kierrokselle. Vaikuttaa, että sinne menee kaksi joukosta Stubb, Haavisto, Halla-aho. Muilla on liian pitkä matka kuroa kiinni noiden etumatkaa, varsinkin kun jo liki 1,9 miljoonaa eli 44% Suomessa asuvista äänioikeutetuista on jo käynyt äänestämässä. Jäljellä olevilla äänillä taitaa olla ylivoimaista saada aikaan mullistavia muutoksia.

Yksi hämmentävä havainto näin tulevan presidentin ”työnantajana ja pestaajana” (toki vain hyvin pieneltä osin) on se, että melkoisesta osasta presidenttiehdokkaista herää epäilys, ettei heillä ole oikein eväitä tehtävän hoitoon. Kohteliaassa kampanjassa ehdokkaat eivät sellaista voi toisestaan sanoa, mutta näin pestaajien joukosta voi todeta asioita vapaammin.

Keskeinen lähtökohta on, että Suomen tulevan presidentin on jo valansa velvoittavana ajettava Suomen ja suomalaisten etua. Se ei aina historiassa ole ollut kauhean miellyttävää. Esimerkiksi sodanaikaisista johtajista Mannerheim ja Ryti olivat ajattelultaan länsimielisiä, joiden sympatiat olivat esimerkiksi Britanniassa ja USA:ssa. Mannerheim suorastaan halveksui Hitleriä, ”itävaltalaista korpraalia”.

Silti sodan oloissa heidän tehtävänsä oli tulla toimeen Hitlerinkin kanssa, koska ilman Saksan tukea Suomen kansan kohtalo olisi ollut synkkä. Tarvittiin viljaa estämään nälänhätä ja aseita torjumaan venäläisten hyökkäys, miehitys ja siitä seuranneet joukkomurhat ja Siperiaan karkotukset. Vaikka kuinka vastenmielistä, Saksan silloisen johtajan kanssa piti tulla toimeen.

Toisen maailmansodan jälkeen oli yli 40 vuoden varjonyrkkeily Neuvostoliiton kanssa. Vaikka naapuri oli rikollisella tavalla hyökännyt Suomeen, pommittanut siviilejä ja ryöstänyt alueita, oli tultava toimeen – oli se vastenmielistä tai ei. Myöhemmin vuosikymmenten kuluessa toki osa teki tuosta touhusta oman pyrkyryytensä välineen.

Nyt maailma on taas ajautumassa kriisiin ja sodan varjo on palannut. Presidenttiehdokkaista pitäisi arvioida, kuinka he osaavat luotsata Suomen tämän vaarallisen ajan läpi eikä pohtia kuinka muodikkaita ajatuksia heillä on ja kuinka kivasti he hymyilevät. Tarvitaan presidentti, joka tietää tehtävänsä ja omaa siihen tarvittavat kyvyt. Jos hän ei pidä huolta suomalaisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, kuka sen tekee? YK? Vai EU (jos jäsenmaiden johtajat yksimielisesti onnistuvat sellaisesta sopimaan)? Paljonko lohduttaa se, että joku vaalissa voittanut toteuttaa henkilökohtaisia uskomuksiaan, jos hintana kymmenet tuhannet suomalaiset kuolevat?

Tätä taustaa vasten pitäisi arvioida sitä, kenestä pitäisi tehdä presidentti. Tässä heitä voisi analysoida parin esimerkin avulla. Ensiksi miten Nato-jäsenyys näkyisi heidän päätöksenteossaan? Oletetaan, että johonkin Nato-maahan hyökätään eli liittokunnan periaatteiden mukaan kaikkien kimppuun on hyökätty. Valtava enemmistö suomalaisista on sitä mieltä, että hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista autetaan tarvittaessa. Siihen velvoittaa jo Suomen tekemä sopimus. Mutta mitä se tarkoittaa?

Presidenttitentissä suurin osa ehdokkaista oli sitä mieltä, että Suomen tulisi lähettää joukkoja hyökkäyksen kohteeksi joutuneen maan tueksi, Halla-aho taisi olla poikkeus. Heräsi epäilys, ettei ehdokkailla ole käsitystä koko liittokunnan merkityksestä. Ei liittokunta voi olla kokoelma koheltajia vaan se toimii joidenkin periaatteiden mukaan. Ensiksikin liittokunta tekee puolustussuunnitelmat hyökkäyksen varalta ja niitä harjoitellaan. Siinä määritellään maiden tehtävät. Tuskin niissä on suunnitelma esimerkiksi suomalaisten joukkojen lähettämisestä Turkkiin, jos Turkki joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Suomalaisilla joukoilla on varmasti muita tehtäviä.

Kunkin maan antamassa avussa huomioidaan sen asema ja vahvuudet. Suomi on Naton kannalta reuna-aluetta eli eturintamaa. Yleinen periaate on, että sodassa tukeminen tapahtuu ensisijaisesti takaa eteen eli taustamaista etulinjan maihin. Sitähän esimerkiksi harjoitellaan tänä keväänä suuressa sotaharjoituksessa. Olisi outo hätätilanne, jos yhdestä etulinjan maasta lähetettäisiin joukkoja johonkin toiseen etulinjan maahan. Sehän tuottaisi aukkoja tänne.

Suomen tuki hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle maalle voi olla jotakin aivan muuta. Esimerkiksi generaattoreita sähköverkon ylläpitämiseen, talvisodankäynnin välineitä tai tykistön kalustoa, huoltoa ja ammuksia. Suomi on Länsi-Euroopan tykistön suurvalta ja siinä meillä on osaamista ja resursseja. Sellaista apua Suomi (etulinjan maa) on lähettänyt esimerkiksi Ukrainaan. Joidenkin arvioiden mukaan satoja tuhansia kipeästi kaivattuja tykistön ammuksia (määrä on toki viisaasti salattu). Siihen on ilmeisesti oltu tyytyväisiä ja Suomi on hoitanut hyvin osansa liittokunnan velvoitteista. Silti presidenttiehdokkaat höpisevät suomalaisten joukkojen lähettämisestä kaikkiin Naton taisteluihin. Missä on arviointikyky?

Toinen esimerkki on länsimaiden operaatio Punaisella merellä laivaliikenteen turvaamiseksi. Se ei ole Nato-operaatio, johon Suomi on sopimuksellisesti sitoutunut vaan Nato-maiden operaatio muualla. Toki se koskee Suomenkin intressejä. Pekka Haavisto suorastaan vaati Suomea lähettämään sotalaivan Punaiselle merelle ja jotkut muut ehdokkaat ovat peesanneet häntä.

Punaisella merellä operoivat vahvat merivaltiot USA:n ja Britannian johdolla. Suomella ei ole edes tuollaiseen sopivaa kalustoa. Ja se vähä kalusto, mikä Suomella on, tarvitaan Itämerellä valvomassa Venäjän laivastoa ja suojaamassa Itämeren pohjassa kulkevia putkia ja kaapeleita. Tiedämme, mitä niille on jo nyt käynyt. Siinä tehtävässä ne parhaiten palvelevat liittokunnan tarpeita. Joukkojen ja kaluston heittely sinne tänne ei tuota merkittävää etua muualla, mutta tuottaa turvallisuusaukkoja täällä. Puuttuuko ehdokkailta kysy ajatella laajempia kokonaisuuksia? Tällaistako koheltajista pitäisi valita presidentti?

Miten tuolta pohjalta pitäisi arvioida kolmea vahvinta ehdokasta toiselle kierrokselle? Stubb selvästi kykenee ymmärtämään laajempia kokonaisuuksia, mutta laajasta kokemuksestaan huolimatta häneltä yhä lentelee sammakkoja, vaikkakin vähemmän kuin aikaisemmin. Presidentiltä sellaista ei saisi tulla. Kuka hänet pitää kurissa presidenttinä?

Haavisto kehuu uraansa ja kokemustaan ja sitä, kuinka paljon on tavannut kenenkin kanssa. Sitä taustaa vasten hänellä pitäisi olla rautainen ote asioihin ja kokonaisuuksiin. Eipä vain ole. Kun Turkki ilmaisi olevansa valmis ratifioimaan Suomen Naton jäsenyyden, mutta ei Ruotsia, jos Suomi sitä erikseen pyytäisi, Haavisto oli valmis hyppäämään ansaan. Se olisi rikkonut suhteet Ruotsiin pitkäksi aikaa. Onneksi Mäntyniemestä laitettiin Haavisto järjestykseen. Haavisto vaati myös Suomea lähettämään sota-aluksen Punaiselle merelle. Kokemukseensa nähden Haavistolla on paljon taipumusta koheltamiseen ja tuntuu puuttuvan kykyä ymmärtää kokonaisuuksia. Ehkä se liittyy olemattomaan koulutustaustaan?

Halla-aholla on rajallisesti kokemusta vaativista valtiollisista tehtävistä, ensisijassa ulkoasiain valiokunnan puheenjohtajan ja eduskunnan puhemiehen rooleissa. Kannanotoissa hän on osoittanut kykyä arvioida kokonaisuuksia Suomen kannalta. Poliitikon roolissa hän on ollut sellaisen ryöpytyksen kohteensa, että omaa selvästi tarvittavan paineensietokyvyn. Ministerinkokemus häneltä puuttuu, mutta tuskin se estäisi onnistumista presidentin tehtävässä ja sellaista osaamista olisi varmaan saatavilla.

Muiden ehdokkaiden joukossa on varmaankin ehdokkaita, joiden voisi uskoa pärjäävän presidentin tehtävässä. Esimerkiksi ”vaalin harmain ehdokas” Olli Rehn omaa kyllä runsaasti kokemusta ja paineensietokykynsä on tullut testattua käytännössä. Hänen matkansa toiselle kierrokselle taitaa kuitenkin olla liian pitkä ja roolikseen jää palvella Suomea muissa tärkeissä tehtävissä.

Muista ehdokkaista kiinnostavin on demarien Jutta Urpilainen. Hänet asetti ehdokkaaksi puolue, joka kilpailee gallup-kärjestä kokoomuksen kanssa. Silti hänen kannattajikseen ilmoittautuu kolmasosa tai neljäsosa puolueen kannattajista. Urpilainen on kyllä kokenut, mutta ei ole onnistunut vakuuttamaan ihmisiä. Tuolla kannatustasolla demareilla on edessään melkoinen nöyryytys vaalissa.

Vaikka puhutaankin punavihreästä blokista, kesän 2022 rajalain uudistus osoitti, että turvallisuuskysymyksissä demarit kulkevat eri polkua kuin vihreät ja vasemmistoliitto. Demarit ajoivat silloisen opposition kanssa vastoin hallituskumppaneidensa vihreiden ja vasemmistoliiton kantaa rajalakinen tiukennuksia. Ne olivat täysin välttämättömiä kun Venäjän hybridihyökkäys torjuttiin talvella. Vihreiden ja vasemmistoliiton mielestä sellaisia lakeja ei olisi saanut säätää. Nyt monet demarit ilmeisesti ovat äänestäneet Haavistoa. Se pönkittää vihreiden asemaa ja voi vaarantaa demarien asemaa gallupeissa, vaikka turvallisuuskysymyksissä on selvä ero linjoissa.

Ei siis ole ollenkaan yhdentekevää, ketkä ehdokkaat valitaan toiselle kierrokselle ja kenestä tulee presidentti. Tarkkana on syytä olla.