Eurooppalaisessa filosofiassa on puhuttu toisen maailmansodan ajoista asti paljon kriiseistä ja riskeistä. Kriisikeskustelun aloitti Edmund Husserl Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzentale Phänomenologie -teoksellaan vuonna 1936. Hänen mielestään saksalainen idealismi oli kriisissä, niin kuin olikin.

Toinen suosittu yhteiskuntafilosofian käsite on ollut ’riski’. Ulrich Beck julkaisi vuonna 1986 teoksen riskiyhteiskunnasta (Risikogesellschaft). Hänen mielestään ei ole enää selvää tietoa eikä epätietoa vaan todennäköisyyksiä ja ennusteita, kuten vaikkapa ydinvoimaa koskien.

Ei ydinvoimaloidenkaan turvallisuudesta voida saada tietoa kuin kokeilemalla ja ajan kanssa. Tekniikan kehitys on tehnyt maailmasta itsestään jättiläismäisen koelaboratorion, jossa tietoa voidaan saada vasta, kun koe on pantu toimeen, siis useasti aivan liian myöhään. Kirjoitin kysymyksestä jo teoksissani vuosilta 1994 ja 1995.

Monien toimittajien ja viestintätutkijoiden huutelu ”faktajournalismin” perään on siis kymmeniä vuosia jäljessä siitä, mistä tieteenfilosofit ovat keskustelleet jo vuosikaudet todennäköisyyksistä ja tulkinnoista puhuessaan. Ristiriitaista postmodernistien, jälkistrukturalistien, sosiaalisten konstruktionistien ja monien muiden uusmarxilaisten journalistien edustama tosiasioiden kaipuu on siksikin, että samalla he ovat tavoitelleet takaisin positivismia, joka lähes kielsi tiedon subjektiivisuuden ja tulkinnanvaraisuuden sekä edusti objektivistista ja universaalia tiedonihannetta.

Miten aiheet liittyvät nykypäivään? Koronakriisi on osoittanut talouden, ihmisten ja koko yhteiskuntamme haavoittuvuuden. Olemme siirtyneet jatkuvien ja loppumattomien kriisien aikakauteen. On julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi. On euron kriisi. On pakolaiskriisi, jolle ei näy loppua niin kauan kun väestö kehitysmaissa paisuu. Ja on tällaisia ohimeneviksi oletettuja kriisejä, kuten nyt tämä koronakriisi.

Vuonna 1936 eurooppalaisen tieteen kriisi enteili sotaa. Kun kriisit syvenevät, alkaa esiintyä periaatteellista erimielisyyyttä, joka helposti eskaloituu väkivaltaisiksi konflikteiksi. Tämä on tärkeää pitää näköpiirissä myös nyt.

Kun euroalueen maat perustivat ”väliaikaisen vakausvälineen” tilalle pysyvän, ei käynyt, niin kuin Alexander Stubb vakuutti ja toivoi, eli kriisi ei ratkennut vaan se siirtyi. Jokaisen olisi pitänyt tuolloin ymmärtää, että euromaiden ”pysyvä vakausväline” tarkoitti myös rahoituskriisin muuttumista pysyväksi, aivan niin kuin väliaikainen vakausväline on muuttunut pysyväksi myös herra Tappuraisen kädessä puistonpenkillä.

Ajankohtaiset puheet Euroopan jälleenrakentamisesta etelän maiden yhteisvastuullisella hätärahoituksella ovat sekä eurooppalaisten oikeuskäsitysten että Suomen perustuslain vastaisia. En ainakaan minä hyväksy pahiten kriisiytyneiden Etelä-Euroopan maiden onkimista kuiville loputtomalla muiden maiden budjetista kiskotuilla avustuksilla tai takauksilla.

Veikko Huuska osoitti jokin aika sitten blogissaan todennäköisen syyn siihen, miksi Saksa ja Ranska ovat auliisti tarjoamassa valtion apua Italian, Kreikan, Portugalin ja monen muun oliiviöljymaan pelastamiseen. Kas: lainoja noille maille ovat sadoin miljardein jaelleet ranskalaiset ja saksalaiset pankit. Suomalaisilla pankeilla tällaisia saatavia ei ole, ei ainakaan samassa mitassa.

Kun Suomi päätti liittyä kansanäänestyksellä 1994 Euroopan unioniin ja myöhemmin pääministeri Lipposen ilmoituksella euroalueeseen, olin varma, että kyseinen yhteenliittymä ei voisi toimia sen enempää poliittisesti kuin taloudellisestikaan. Euroalue koostuu maista, joiden taloudellinen, kulttuurinen, teollinen, tuotannollinen ja väestörakenne ovat täysin erilaisia.

Internationalismiin, paneurooppalaisuuteen ja globaaliin väestöjen, pääomien ja tavaravirtojen vellontaan perustuva maailma ei kerta kaikkiaan toimi, vaan se on osoittanut oman tuhoisuutensa nyt myös biologisessa merkityksessä. Sen takaajiksi ovat valitettavasti menneet kapitialistien lisäksi myös vasemmiston jälkimarxilaiset ja sosiaalidemokraattiset poliitikot omalla universalististen ihanteiden syleilyllään. Tuloksena on ollut loputonta riippuvuutta, epävapautta, kansallisen itsemäärämisoikeuden menetystä ja taloudellisen liikkumatilan ahtautta.

EU:n ja sen euroalueen loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot välttääkseen kriisejä. Kun narun pää on nyt tullut vetäjien käteen, on toteutunut tragedia: sen olemus on, että kohtalon välttely toteuttaa itsensä. Kriisien pakoileminen on tuonut kriisit lähemmäksi, eikä valuvikoja voida korjata, vaan ne täytyy kumota.

Olen sittemmin esittänyt neljä tietä, joita pitkin Euroopan maat voivat palata vapauteen sekä saattaa taloutensa tervehtymisen tielle. Olen esittänyt ne edellä linkkaamassani kolumnissa. Paras niistä on hallitun paluun tie, joka tarkoittaa valtiollisen itsemääräämisoikeuden palauttamista, EU:n alasajoa takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi ja yhteisvaluutasta luopumista. Tämä on itsenäisen politiikan tie ja samalla eurooppalaisten vapausihanteiden, tieteellisen sivistyksen ja arvostamamme omakulttuurisuuden pelastus.

Myös kansallisvaltioiden on luonnollisesti ratkaistava omat ongelmansa. Mutta niitä ei pidä tuottaa lisää. Suomen ei pidä missään tapauksessa mennä rahoittamaan Etelä-Euroopan maita, vaan tarvittaessa on lähdettävä koko Euroopan unionista. Verottamisen oikeutus perustuu siihen, että veroina kannetut varat päätyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin.

Tätä periaatetta ei voida rikkoa ilman, että rikkojat menettävät legitimiteettinsä eli oikeusperustuksensa. Perustuslakimme kirjoittamaton sääntö on, että valtion kaiken toiminnan on tuettava sen omia kansalaisia eikä avustettava vieraita. Muussa tapauksessa kansallisvaltioita ei ole.

Britit tekivät aivan oikein erotessaan Euroopan unionista, joka ei ole enää pitkään aikaan ollut sellainen, joksi se aiottiin. Samoin Donald Trump on oikeassa korostaessaan kansallista itsemääräämisoikeutta ylikansallista vallankäyttöä ja internationalismia vastaan.

Toinen toisensa perään toistuvat kriisit ovat osoittaneet, kuinka epäonnistunut luomus globaali talous pitkine tavara- ja alihankintaketjuineen on. On osoittautunut, että internationalistinen kansainvälinen talous johtaa suureen riippuvuuteen ja epävapauteen, joka on filosofian vihollinen.

Alihankintaketjujen purkaminen, maasta toiseen virtaavan tavara- ja väestöliikehdinnän vähentäminen ja omavaraisuuden tavoittelu vaativat ajattelutavan muutosta kaikilta ihmisiltä. Olemme nyt tämän periaatteellisen muutoksen kynnyksellä. Olen varma, että Euroopan taloudellinen umpikuja ja ahdinkoa syventävä koronakriisi vaikuttavat syvällekäyvästi siihen, millaisia linjauksia jatkossa tehdään.

Matkustelu ja huvitteluliberalismi tulevat kokemaan kolauksen. Velkaantuneet länsimaat huomaavat, että ne eivät olekaan mitään kehittyneitä teollisuusmaita, joiden pitää mukamas auttaa muita omaksi velakseen. Tehdyt tilannearviot tunnustetaan vihdoinkin vääriksi, kehitysmaiden paapominen lopetetaan, ja opitaan näkemään oma tulevaisuutemme kehitysmaana, jos kurssia ei käännetä.

Länsimaat joutuvat lopettamaan myös typerän ilmastopoliittisen anekauppansa, jonka tuloksena ympäristotehokasta teollisuuttamme siirtyy koko ajan ilmastopoliittisina vapaamatkustajina esiintyviin kehitysmaihin. Kansainvälisyyteen pakottaminen opitaan näkemään epäarvona ja kansallinen etu itseisarvona.

Koronakriisistä toipumisen ensimmäiset killingit pitää säästää kehitysavusta ja ilmastopoliittisesti tehottomasta vihervasemmistolaisesta rahan roiskimisesta. On pakotettava kehitysmaat parantamaan itse teollisuutensa ympäristösuhdetta, ja länsimaiden on erottava Pariisin epäoikeudenmukaisesta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa on näköjään päättänyt käyttää täysimääräisesti hyväkseen.

Kun Kiina lisäksi tuottaa suuren määrän maailmaa uhkaavia viruksia (lintuinfluenssa, Sars jne.), on väärin pitää yllä tiiviitä yhteyksiä kaukoitään päin, jossa syödään lepakoita ja kaikenlaisia matokeittoja ja joista voi siirtyä mitä tahansa mutageenejä ihmisiin. Länsimaiset elämäntavat ja tottumukset on palautettava kunniaan ja elettävä ihmisiksi eikä rakastettava kaiken maailman rätei ja lumpui, tai muuten täälläkin vallitsee ennen pitkää Khaoottinen Laki ja saatamme Kualla Lumpuissa.