Pian eduskunta käsittelee EU:n elvytyspaketin. Siinä Suomi maksaa 6,6 miljardia euroa ja saa takaisin reilut 2 miljardia euroa. Tuo paketti on yleisesti todettu Suomen kannalta täysin järjettömäksi. Eikä sillä ongelmissa kompuroivaa EU:takaan pelasteta. Ja silti tuo järjetön paketti tappioineen ei ole sen pahin seuraus. Vaikka hinta on kauhea, siitä selvittäneen. Pahinta on se, että se sitoo Suomen entistä syvemmälle EU:n sitoumuksiin. Tätä EU:ssa tarkoituksella ajetaan. Askel kerrallaan sidotaan maita ”kertaluonteisilla” ratkaisuilla sitoumuksiin, joihin maat eivät koskaan ole oikeasti sitoutuneet. Sen tien päässä on pakko kulkea EU:n tie katkeraan loppuun asti. Tähän meitä yritetään houkutella noilla paketeilla. Todellisuudessa EU:n tulevaisuus ei näytä hääppöiseltä. Se on selvästi heikoin maailman mannerten sodassa. Euroopassa rakenteet ovat sekavia ja tehottomia eikä EU niitä mitenkään korjaa. Päinvastoin näillä ”elvytyspaketeilla” vain varmistetaan, ettei EU-maiden tarvitse korjata tehottomia rakenteitaan. Siitä seuraa aikaa myöten romahdus.

Verrataanpa tilannetta Suomen kannalta toisen maailmansodan aikaan. Silloin Neuvostoliiton uhkaama Suomi oli helpottunut, kun kolmas valtakunta alkoi asteittain lähestyä sitä. Pieni pala kerrallaan Suomea vedettiin syvemmälle yhteistyöhön. Joskus tuossa käytettiin hyväksi mm. viljatoimituksia ja nälänhädän uhkaa. Siinä punnittiin valtiojohdon hermojen kestävyys. Esimerkiksi Saksa halusi suomalaisten katkaisevan Murmanskista muualle Venäjälle kulkevan ratayhteyden estääkseen aputoimitukset Neuvostoliittoon sekä halusi Suomen hyökkäävän Leningradiin. Molemmista suursotaan vaikuttavista operaatioista Suomen johto, lähinnä Mannerheim ja Ryti, kieltäytyivät. Ne olisivat sitoneet Suomen syvälle kolmannen valtakunnan rinnalle ja katkaisseet suhteet mm. USA:han. Toki monet Suomessa olisivat halunneet noita operaatioita.

Pari vuotta myöhemmin liittoutuneet sopivat maailman jaosta. Siinä yhteydessä länsimaat muistivat Suomen pidättyvyyden. Siksi todettiin, ettei Suomelta vaadita ehdotonta antautumista ja sen kanssa tehdään erillisrauha. Mikä olisi ollut Suomen kohtalo, jos se olisi sitoutunut Saksan rinnalle katkeraan loppuun asti? Aina ei kannata rynnätä ytimiin ja kuvitella mahtavienkaan valtakuntien olevan ikuisia.

Mihin tuo harkintakyky on Suomesta kadonnut? Miksi ihmeessä meidän pitää rynnätä potentiaalisen konkurssipesän ytimiin? Ulkoiset paineet eivät siihen aja, kun Venäjäkin on sisäisissä ongelmissa kompuroiva kääpiö entiseen Neuvostoliittoon verrattuna. Suomen kannattaisi pitää päänsä kylmänä ja tyytyä siihen löyhään kauppaliittoon, joka EU:n alun perin piti olla.