Kesä alkaa olla ohi ja sen merkkinä elämme syyskuuta: seuraavina viikkoina luontomme puhkeaa poikkeukselliseen värikkääseen loistoon joka saavuttanee huippunsa lokakuussa. Tämän kirjoituksen kannalta oleellista on se, että myös pohjoinen merijää saavuttaa minimikokonsa.

Tänä vuonna napajäähän liittyi pitkään erityistä jännitystä: saavuttaisiko se pienimmän kokonsa sitten vuoden 2012. Näin siksi, että sen laajuus oli tänä vuonna pitkiä jaksoja pienimmillään ajankohtaan nähden. Nyt lienee kuitenkin selvää, ettei tuota ennätystä tulla saavuttamaan, vaikka varmuus tästä on käsillämme vasta muutaman viikon kuluttua. 

Kuukausitilastot napajään minimipinta-alasta saadaan lokakuussa. Sen sijaan NSIDC julkaisee päivittäin pohjoisen merijään laajuuden, joten päätin tänä aamun tarkastella sen kehitystä vuosien saatossa. 

Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että pohjoisen napajää edustaa ilmastotieteilijöiden mukaan eräänlaista koelaboratoriota, jossa ilmastonmuutos tapahtuu nopeammin kuin missään muualla. Siten voimme sen kokoa tarkastelemalla saada parhaan mahdollisen käsityksen siitä kuinka ilmastonmuutos on edennyt.

Ensin katsoin sitä, millä aikaväleillä jään laajuuden ennätykset on lyöty. Vuoden 1979 ensimmäisen pinta-alalukema lyötiin kahden vuoden kuluttua eli vuonna 1981. Sen jälkeen ennätyksiä on syntynyt vuosina 1984, 1990, 1995, 1999, 2002, 2005, 2007 ja 2012. Toisin sanoen ennätysvälit ovat olleet kaksi, kolme, kuusi, viisi, neljä, kolme, kolme, kaksi ja viisi vuotta. 

Vuoden 2012 jälkeen ennätystä on kuitenkin odotettu seitsemän vuotta eli pidempään kuin kertaakaan aiemmin. Kysymys kuuluu tietenkin, että onko tälle aikavälille muita selityksiä kuin kiihtyvän ilmaston lämpenemisen hidastuminen tai jopa pysähtyminen.

Yhden vastauksen voisi löytää noiden ennätysvuosien portaista. Voisihan ajatella, että mikäli vuonna 2012 jää suli poikkeuksellisen paljon aiempiin vuosiin nähden, johtuisi ennätyksen lyömisen viivästyminen siihen tarvittavan sulamisen aiempaa suuremmasta harppaustarpeesta.

Näin ei kuitenkaan ole, sillä vuonna 2007 silloinen ennätys lyötiin yli 50 prosenttia suuremmalla sulamisella kuin vuoden 2012 ennätyksen syntyessä. Tarvitaan siis muita selityksiä, etenkin jos ja kun pohjoinen napajää ei tänäkään vuonna saavuta minimilaajuuttaan eli ennätysväli kasvaa vähintään kahdeksaan vuoteen. 

En tässä ryhdy sen enempää pohtimaan selityksiä havainnoilleni. Mutta esitän kuitenkin pari mahdollisuutta. 

Ehkä arktinen alue ei sittenkään ole sellainen koelaboratorio, joka sen pitäisi ilmastonmuutosmallien mukaan olla. Silloin havaintoni voisivat olla pikemminkin satunnaisvaihtelua eikä niihin kannattaisi kiinnittää huomiota sen enempää kuin eteläisen pallonpuoliskonkaan jäätiköihin, jotka ovat olleet pienimmillään vuosina 1993, 1997, 2011, 2017 ja 2018. Pohjoisen napajään vastaavat viisi "kaikkien aikojen" (siis vuodesta 1997) minimivuotta ovat 2007, 2011, 2012, 2015 ja 2016, eli sen tilasto tukee paljon paremmin lämpenevän ilmaston hypoteesia kuin eteläinen vastineensa.

Toinen mahdollisuus on, että arktinen alue todellakin on ilmastonmuutoksen laboratorio ja osoittaa ilmaston lämpenemisen hidastuneen tai jopa pysähtyneen vuoden 2012 jälkeen. Tätä tukevat myös aiemmin esittämäni laskelmat pohjoisen napajään ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden välisestä tilastollisesta riippuvuudesta. 

Mikäli tämä toinen mahdollisuus osoittautuu oikeaksi, osoittaa se myös ilmastomalleissa olevan perustavanlaatuisia virheitä. Eli ettei kasvihuonekaasujen pitoisuudella ilmakehässä ole sellaista merkitystä kuin noihin malleihin on kirjattu.

Mutta ei mennä asioiden edelle, vaan todetaan tässä vaiheessa ainoastaan se, että edessämme on mielenkiintoinen tilastohavainto, joka haastaa nykyiset käsityksemme ilmaston lämpenemisestä. Ainakin jääkarhut iloitsisivat asiasta, mikäli joku osaisi kertoa siitä niille. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Helteisen heinäkuun ennätysmurskajaiset

Grönlannissa koirat juoksevat vedessä

Napajää ei tue yhteyttä globaalin lämpenemisen ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden välillä