Pääsiäisenä, etenkin nyt Herran vuonna 2020 jälkeen Kristuksen syntymän, on syytä pysähtyä tarkastelemaan hieman syvemmin ja nimenomaan klassisen kristillisyyden näkökulmasta sitä, mistä hyvyydessä, pahuudessa ja kärsimyksessä, varsinkin Herran Jeesuksen Kristuksen sijaishyvityksellisissä kärsimyksissä, on loppuviimeiseksi kyse.

Tuomas Akvinolainen (1225–1274) lukeutuu kristillisen kirkon kaikkien aikojen kaikkein merkittävimpiin teologisiin ja filosofisiin nimiin. Tuomaan vuosina 1266–1273 kirjoittamaa ja lähes valmiiksi saattamaa massiivista Summa theologiae -teosta voidaan hyvällä syyllä pitää teologianhistorian merkittävimpänä yksittäisenä systemaattisen teologian yleisesityksenä ja samalla kristillisen uskonopin filosofisapologeettisena puolustuksena, yhdessä Tuomaan 1260-luvulla kirjoittaman Summa contra gentiles -teoksen kanssa.  

Summa theologiae -teoksen – josta Gaudeamus on julkaissut vuonna 2002 suomenkielisen 670-sivuisen valikoimakokonaisuuden J. P. Renton kääntämänä – ensimmäisen osan toisen ”Jumalasta siltä osin, onko Jumala” -kysymyksen kolmannen artiklan ”Onko Jumala?” lähtökohtaisen haastavassa väitteessä Tuomas esittää ateistisen perusväitteen: ”Ei näytä siltä, että Jumala on”. Ensimmäisenä ja painavimpana perusteluna tämän väitteen puolesta Tuomas esittää niin kutsutun pahuuden ongelman, joka on kautta aikain ollut ateistien perusargumentti Jumalan olemassaolon järkiperäisyyttä vastaan. Viitatun suomennoksen sivulla 37 Tuomas muotoilee tämän perusargumentin seuraavasti:

”Jos näet yksi vastakkaisista olisi ääretön, toinen häviäisi kokonaan. Mutta sanan ’Jumala’ ymmärretään tarkoittavan, että on kyse jostakin äärettömästä hyvästä. Jos siis Jumala olisi, ei olisi mitään pahaa. Maailmassa kuitenkin on pahaa. Jumalaa ei siis ole.”

Ryhtyessään vastaamaan ateistiseen ”Ei näytä siltä, että Jumala on” -väitteeseen ja kumoamaan pahuuden ongelma -perusargumenttia, Tuomas aloittaa esittämällä raamatulliseen erityiseen ilmoitukseen – jota Tuomas piti erehtymättömänä Jumalan Sanana – perustuvan vastateesin:

”SITÄ VASTOIN Toisessa Mooseksen kirjassa Jumala omassa persoonassaan lausuu: ’Minä olen se, joka olen.’”

Tämän jälkeen Tuomas, kuten ilmenee suomennoksen sivuilta 38 ja 39, ryhtyy esittämään filosofisesti muotoiltua ja yhtä hyvin teologian- kuin filosofianhistoriallisestikin erittäin merkittävää viisiosaista argumentaatio- ja päättelyketjuaan Jumalan olemisen todistamiseksi ja rationaaliseksi oikeuttamiseksi. Niin kutsutussa neljännessä todistuksessaan Jumalan olemassaolon puolesta Tuomas kumoaa pahuuden ongelma -argumentin ja osoittaa sen perusteella tavoitellun ateismin oikeutuksen kestämättömyyden. Tuomas kirjoittaa:

”VASTAAN, että Jumalan oleminen voidaan todistaa viidellä tavalla. Ensimmäinen ja ilmeisin tapa perustuu liikkeeseen…Toinen tapa perustuu aikaansaavan syyn luonteeseen…Kolmas tapa perustuu mahdolliseen ja välttämättömään…Viides tapa perustuu maailman toimintajärjestykseen…”

Neljännen ja pahuuden ongelmaan liittyvän todistuksensa Tuomas muotoilee seuraavasti:

”Neljäs tapa perustuu asioiden arvojärjestykseen. Maailmassa on näet enemmän ja vähemmän hyviä, tosia ja jaloja asioita ja muita sellaisia aste-eroja. Mutta eri asioiden sanotaan olevan enemmän tai vähemmän aina sen mukaan, miten ne ovat eri etäisyydellä siitä, joka on suurin: esimerkiksi kuumempi on se, joka on lähempänä kuuminta. On siis jokin, joka on todellisin ja paras ja jaloin ja sen myötä eniten oleva: ne, jotka ovat eniten tosia, ovat näet eniten olevia, kuten Metafysiikan II kirjassa sanotaan. Mutta se, jota sanotaan suvussaan suurimmaksi, on kaikkien sensukuisten syy: niin tuli on kuumimpana kaikkien kuumien syy, kuten samassa kirjassa sanotaan. On siis jokin kaikkien olevien olemisen ja hyvyyden ja jokaisen täydellisyyden syy, ja sitä sanomme Jumalaksi.”   

Filosofian professori Peter Kreeft huomauttaa teoksensa A Summa of the Summa: The Essential Philosophical Passages of St. Thomas Aquinas’ Summa Theologica Edited and Explained for Beginners (Ignatius Press, 1990) sivuilla 68–69, että Tuomaan neljäs todistus edellyttää, että arvot ovat objektiivisia ja että arvoarvostelmat ovat luonteeltaan tosiasia-arvostelmia. Tuomas olettaa myös, että ennen kuin jokin voi olla jotakin hyvää, on sen oltava olemassa. Mikä tahansa on hyvää, on siten myös osallinen olemiseen. Ja kaikessa olemassa olevassa on jotakin hyvää. Hyvyys ja oleminen ovat keskinäisriippuvia. Oleminen sisältää sekä olemassaolon että olemuksen eli sen, mitä jokin on luonnoltaan. 

Kreeft muistuttaa myös siitä, että Tuomaan neljäs todistus perustuu loogiseen välttämättömyyteen: ”paremman” käsite edellyttää myös ”parhaan” käsitettä. Toisin sanoen, jos oletetaan todeksi edistyksen mahdollisuus eli katsotaan jonkin asian tai asiaintilan olevan paremman kuin jonkun toisen, on pakko edellyttää jokin muuttumaton eli meistä muuttuvista ja häilyvistä ihmisistä riippumaton hyvän, paremman ja parhaan kriteeri, arvosteluperuste, joka ei muutu eikä häily meidän ja meidän rajallisten ja epävarmojen näkökulmiemme mukana.

Eli kun ateisti tai sekulaari humanisti tai nietzscheläinen nihilisti tai relativistinen postmodernisti puhuu hyvästä, pahasta, paremmasta ja huonommasta, edistyksellisyydestä ja taantumuksellisuudesta ja käyttää näitä arviointikriteereinä – kuten esimerkiksi pahuuden ongelma -argumentissa Jumalan olemassaolon järkevyyttä vastaan – normittamaan asioita, asiaintiloja ja maailmankatsomuksellisia tai eettisiä väittämiä, täytyy hänelläkin olla jokin muuttumaton arvosteluperuste, joka kumpuaa korkeimmasta hyvästä, oikeasta ja perimmäisimmästä olevasta.

Mistä tämän päivän ateistit, relativistit ynnä muut itseään edistyksellisinä aineksina pitävät – ja jotka perin itsetietoisesti ilmoittavat hylkäävänsä kaiken sen aristoteelisen ontologian ja metafysiikan, jonka varaan Kreeft edellä toteaa Tuomaan tukeutuvan argumenteissaan – ovat saaneet täydellisyyden käsitteensä ja korkeimman hyvän käsitteensä sisällön? Mikä on se muuttumattoman absoluuttinen ja objektiivinen hyvän kriteeri, johon Jumalan ja kaikki muutkin absoluutit kieltävä sekulaari humanisti ja relativisti voi järkiperäisen oikeutetusti vedota ”edistyksellisenä” esiintyäkseen ja pahuuden ongelman klassista teismiä vastaan esittääkseen? Ilman korkeimman hyvän käsitettä ei voida myöskään pahuuden käsitettä määritellä.

Tuomaan mukaan tällainen korkein hyvä ja olemisen perustus on Jumala, jota ilman ei oikeastaan ateistikaan tule toimeen, ja jonka olemassaolo myös ratkaisee ja siten kumoaa niin kutsutun pahuuden ongelman. Tuomas vastaa suomennoksen sivulla 37 muotoilemaansa ateistiseen pahuuden ongelma -väittämään seuraavasti, suomennoksen sivulla 38:

”Kuten Augustinus sanoo Käsikirjassaan, Jumala, joka on korkein hyvä, ei sallisi töissään olevan mitään pahaa, ellei hän olisi siinä määrin kaikkivaltias ja hyvä, että hän tekee pahankin hyväksi. Jumalan äärettömään hyvyyteen siis kuuluu, että se sallii pahat asiat saadakseen niistä syntymään hyviä asioita.” 

Filosofi Peter Kreeft kommentoi yllä olevaa Tuomaan Augustinus-viittausta seuraavasti, kirjansa Practical Theology: Spiritual Direction from Saint Thomas Aquinas (Ignatius Press, 2014) sivulla 6:

”Selkein esimerkki tällaisesta [siitä, että Jumala sallii pahoja asioita saadakseen niistä syntymään hyviä asioita] on Kristuksen ristiinnaulitseminen, pahin teko mikä koskaan on tehty, Jumalan murha. Ja tästä suurimmasta pahuudesta tuli suurin hyvä, meidän pelastuksemme. Jos temppu onnistui Jumalalta tuossa tapauksessa, voi Hän tehdä tempun missä hyvänsä toisessakin tapauksessa. Jokainen tragedia voi olla Good Friday, pitkäperjantai.” 

Kreeft jatkaa muistuttamalla siitä, että aina kun näemme jotakin pahaa, on kyse sitten fyysisestä pahasta kuten kuolemasta tai moraalisesta pahasta kuten syyttömien kärsimisestä, meidän tulee käsittää, että Jumala tietää äärettömässä viisaudessaan äärettömästi enemmän kuin me siitä, mitä tapahtuu ja miksi tapahtuu. Jumala ei estä kyseistä tapahtumista, vaikka sinänsä kykeneekin, koska Hän järjestää pahan tapahtumisen myötä ja seurauksena jotakin suurempaa hyvää, jota me emme vielä osaa nähdä, paitsi uskon ja luottamuksen silmin. 

Tuomaan ja kirkkoisä Augustinuksen (354–430) esittämän teologisfilosofisen rationaalisen argumentaation pohjalta me voimme, perustellusti ja oikeutetusti, sanoa Jumalalle, että vaikka emme ymmärrä niitä syitä, joiden nojalla Hän sallii sen ja tämän pahan tapahtumisen, me silti luotamme Jumalaan. Voimme sanoa kuten Job jakeessa 13:15, Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon raamatunkäännöksen (2017) mukaan:

”Katso, vaikka hän minut surmaisi, häneen panen toivoni.”

Jos ateisti vaatii Jumalaan uskovaa ja luottavaa selittämään, miksi juuri sen ja tämän nimenomaisen pahan tapahtuminen on Jumalan näkökulmasta oikeutettua ja millä perusteilla, vaatii ateisti teistiä käytännössä kääntymään ateistiksi sen sijaan että vaatisi teistiltä jotakin rationaalista perustetta, jota ilman teistin vakaumus olisi rationaalisesti perustelematon. 

Asia on niin, että tällainen ateistinen vaade on itsessään järjetön. Jos nimittäin on olemassa Jumala, jonka viisaus ja tieto on äärettömästi omaamme suurempi ja kattavampi, me emme mitenkään kykene tietämään kaikenkattavasti sitä, miksi Jumala sallii sen tai tämän tapahtua. Jos Tuomaan ja Augustinuksen edustama klassinen kristillinen teismi on tosi, äärettömän Jumalan ja äärellisen ihmisen, Luojan ja luodun, mielen ja ymmärryskyvyn välillä on ratkaiseva laadullinen ja määrällinen ero. Me emme voi tietää kaikkea sitä, mitä Jumala tietää. Ihminen ei ole Jumala. Mutta me voimme perustellun oikeutetusti luottaa Jumalaan ja Hänen hyvyyteensä ja sen lopulliseen toteutumiseen, pahojenkin tapahtumien kautta. 

Sen sijaan, jos on olemassa raamatullisen kristillisen teismin eli klassisen kristinuskon mukainen Jumala, jollaisen olemassaoloa Tuomas ja Augustinus puolustavat, pahuuden ongelma ratkeaa, koska tällainen Jumala kykenee sallimaan pahan ja saamaan silti aikaan mitä suurinta hyvää. Jos taas ateistinen katsomus on tosi, ei ole mitään järjellistä perustetta määritellä muuttumatonta korkeinta hyvää, jollainen kuitenkin välttämättä tarvittaisiin, jotta voitaisiin määritellä pahuus ja muotoilla niin kutsuttu pahuuden ongelma. 

Tuomaan ja Augustinuksen klassisella kristillisyydellä ei ole todellista pahuuden ongelmaa, mutta ateismilla sen sijaan on erittäin akuutti ja paha hyvyyden ongelma.   

Augustinus selvittää hyvyyden ja pahuuden käsitteitä Tuomaan viittaaman Käsikirjan eli Käsikirja Laurentiukselle -pienoisdogmatiikan, jonka Timo Nisula on suomentanut Usko, toivo ja rakkaus (Kirjapaja, 2004) -nimellä, sivuilla 23–24, 26, 27, 43–45 ja 62–63, seuraavasti: 

”Kristitylle riittää, että hän uskoo kaiken alkuperän, niin taivaan kuin maan olentojen, niin näkyvien kuin näkymättömien, olevan hyvässä Luojassa. Hän on yksi ja todellinen Jumala. Mitään muuta olevaa kuin Hän itse tai hänen luomansa ei ole olemassa. Hän on kolminaisuus: Isä, Isästä syntynyt Poika ja samasta Isästä lähtevä Henki, joka on niin Isän kuin Pojankin Henki…Korkein, yhtäläinen ja muuttumaton hyvä Kolminaisuus on siis luonut kaiken. Luotu ei sen sijaan ole korkeinta, yhtäläistä ja muuttumatonta hyvää, vaikka onkin erillisissä olennoissaan hyvää. Kokonaisuudessaan luotu maailmankaikkeus on valtavan hyvä, sillä sen ihmeellinen kauneus koostuu kaikista yksittäisistä hyvistä olemuksista…”

”Tähän kokonaisuuteen jopa pahoiksi sanotut asiat on järjestetty tarkasti omille paikoilleen, ja ne korostavat entisestään hyviä asioita, niin että hyvyys loistaa vielä ihanampana ja arvokkaampana, kun sitä verrataan pahaan. Jumala on kaikkivaltias, kuten pakanatkin tunnustavat: Hänellä on kaiken valta. Koska hän on korkein hyvä, hän ei voi sallia pahuudelle mitään osaa tekoihinsa – paitsi niin, että hän kaikkivaltiudessaan ja hyvyydessään saa pahastakin aikaan hyvää!”

”Se, mitä sanotaan pahaksi, on itse asiassa hyvän puutetta…”

”Näin siis ei ole olemassa sitä, mitä me kutsumme pahaksi, ellei ole olemassa hyvää…Kaikki olennot, sikäli kuin ne ovat luotuja, ovat hyviä…Kun vain tarkasti pidämme nämä kaksi seikkaa erillään, ymmärrämme, että ihminen ei ole paha siksi, että hän on ihminen eikä hyvä siksi, että hän on jumalaton, vaan hän on hyvä, koska hän on ihminen ja jumalaton, koska hänessä on pahuutta…”

”On aivan varmaa, että meitä koskevien hyvien asioiden alkuperä on ainoastaan Jumalan hyvyydessä. Pahojen asioiden alkusyynä taas on hyväksi luotu muuttuva tahto, joka lankeaa pois muuttumattomasta hyvästä. Näin kävi ensin enkeleille, sitten ihmisille. Järjellisessä olennossa pahuuden alkuna on hyvyyden ensipuute. Sen seuralaisena sisään hiipii aivan tahtomattamme tietämättömyys hyvästä ja himo huonoihin tekoihin. Sitten mukaan tulevat virheelliset valinnat ja tuska…”

”Luotu olento ei kaikessa pahuudessaankaan kyennyt sammuttamaan onnellisuuden nälkäänsä. Kuvaamani pahat asiat ovat yhteisiä sekä ihmisille että enkeleille, joiden pahuuden Herran vanhurskaus rankaisee kadotuksessa. Ihmisellä on vielä oma rangaistuksensa, joka on langetettu ruumiille: kuolema. Jumala uhkasi ihmistä kuolemanrangaistuksella, jos hän tekisi syntiä. Jumala myös antoi ihmiselle vapaan valintakyvyn, mutta sitoi sen omaan valtaansa ja karkotuksen uhkaan. Ihminen sijoitettiin paratiisin onneen, elämän kehtoon, mistä hän olisi noussut vielä parempaan tilaan, jos vanhurskaus olisi säilynyt koskemattomana…”

”Alkusynnin jälkeen ihminen sitten karkotettiin paratiisista. Tuolloin ihmissuvun juuret kärsivät vahingon synnin takia: ihmiselle langetettiin kuolemanrangaistus ja tuomio, jonka nojalla kaikki Aadamista ja hänen kanssaan langenneesta ja tuomitusta Eevasta polveutuvat ihmisten jälkeläiset kantavat perisyntiä…Perisynti vie vääryyksien ja erilaisten kärsimysten läpi lopulta päättymättömään rangaistukseen yhdessä langenneiden enkelien kanssa…Näin yhden ihmisen kautta tuli synti maailmaan, ja synnin kautta kuolema. Yksi ihminen läpäisee kaikki ihmiset, sillä hänessä kaikki lankesivat syntiin. Apostolihan kutsuu Roomalaiskirjeessä ’maailmaksi’ koko ihmissukua…”

”On vain Jumalan oikeudenmukaista vihaa, että ihmiset tekevät omasta halustaan kaikkea pahaa sokean ja villin himonsa ajamina. Ilmeisiä ja selviä rangaistuksiaan he kantavat kuitenkin vastentahtoisesti. Kaikesta huolimatta Luojan hyvyys ei ole kokonaan poistunut luoduista…”

”Ihmisenä Jeesus sikisi ja sai alkunsa…Jumalan armosta hän liittyi ja yhdistyi ihmeellisellä ja käsittämättömällä tavalla, persoonan ykseydessä, Isän ainosyntyiseen Sanaan, joka on Poika luontonsa eikä armon perusteella. Siksi hän ei myöskään tehnyt syntiä, vaikka siinä synnin ruumiin kaltaisuudessa, jossa hän tuli maailmaan, häntä sanottiinkin itse synniksi, sillä hänet tuli uhrata syntien puhdistamiseksi. Vanhassa laissakin synneiksi sanottiin syntiuhreja. Niinpä hänestä tehtiin syntiuhri, sillä vanhan liiton uhrit olivat vain hänen varjokuviaan…”

”Meidät piti sovittaa Jumalan kanssa ja hän oli se syntiuhri, joka meidät saattoi sovittaa. Kristus oli siis syntiä, jotta me olisimme vanhurskautta; ei omaamme vaan Jumalan, eikä meissä vaan Hänessä. Samoin hänenkään syntinsä ei ollut hänen omaansa vaan meidän, eikä se ollut lähtöisin hänestä vaan meistä. Hänet ristiinnaulittiin synnin ruumiin kaltaisena. Näin hän toi julki, miten hän tavallaan kuoli ruumiin mukana synnille, jota hänessä ei ollut, kun hän kuoli synnin kaltaisessa ruumiissaan. Hän ei koskaan elänyt vanhan syntisen elämän tavalla, ja Hänen ylösnousemuksensa on merkkinä meidän uudesta elämästämme. Mekin olemme heränneet tuohon uuteen elämään synnin kuolemasta, jossa aiemmin elottomina viruimme.”

Näin kirjoittaa kirkkoisä Augustinus Usko, toivo ja rakkaus -pienoisdogmatiikassaan.

Klassinen kristillisyys on aina sitoutunut ja yhä edelleen sitoutuu, Pyhän Raamatun alati kestävällä kallioperustuksella, pääsiäisen ydinsanomaan:

Pitkänperjantain pahuudesta ja kärsimyksestä seurasi pääsiäispäivän aamun hyvyyden, totuuden ja elämän voitto ja kuolemanvaltojen murskahäviö.

Jeesus Kristus on elävä Herra!