Sotien kuvan muuttuminen

Sotiamme koskeva historiografia on ollut viime vuosina kiinnostavassa muutoksen tilassa. Itse asiassa tämä on ollut tilanne jo niin kauan kuin sitä on ollut.

Mikäli historiografia ymmärretään laajasti, sodan kuvan rakentamisena ja kehityksenä, ovat varsinaisen historiantutkimuksen tulokset siitä vain yksi, joskin tärkeä osa.

Tuntuu selvältä, että juuri tähän asiaan vaikuttavat suorastaan ratkaisevasti myös niin sanoakseni tieteen ulkopuoliset tekijät. Näin varmaankin on asian laita kaikkialla, mutta Suomessa tämä problematiikka mutkistuu vielä siksi, että sotien toisella osapuolella on ollut myös oma roolinsa erään suuren kansanryhmämme poliittisen identifioitumisen kohteena.

Sota on sen verran kokonaisvaltainen asia, ettei sitä oteta haltuun pelkällä rationaalisella ajattelulla, ainakaan kun se omalle kohdalle sattuu. Henkihän siinä on pelissä, oma ja läheisten ja vielä monien muidenkin.

Muuan sotien erikoisuuksista on, että sangen yksimielisten todistajalausuntojen mukaan ne, jotka eivät ole olleet siinä -ainakaan nyt rintamalla- mukana, eivät sitä voi ymmärtää. Yleisesti ottaen heille on myös asiaa turha selostaa.

Pelkästään tämä jo aiheuttaa sen, että sotien ymmärtäminen on pitkälti myös sukupolvikysymys. Ne, jotka eivät olleet rintamalla, ovat jo tavallaan vieras joukko aseveljien kannalta ja jälkeläiset sitten puolestaan käsittävät koko asian jo historiana, joka nyt vain oli ja -onneksi- meni.  

Vaikka voidaanhan se nostaa myös nykypäivän ihmisten ylpeilyn aiheeksi, niin perverssiä kuin se onkin. Onhan tätä nähty.

Sodan jälkeen asiasta luodaan yhä kauempana alkuperäisestä kokemuksesta olevia kuvia, joissa saatetaan tavoittaa jotakin menneisyydestä tai sitten ei. Joka tapauksella asiat saavat ehdottomasti uudenlaisen merkityksen ja -voisi sanoa- käyttöarvon uudessa ympäristössään, jolla on enää hyvin vähän yhtymäkohtia alkuperäiseen.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa vuoden 1918 ja nykypäivän Suomea.

On tietenkin tärkeää, että sotien historiaa pyritään selvittämään myös mahdollisimman tieteellisesti eli tahtoo sanoa objektiivisesti ja olemassa oleviin lähteisiin tiukasti perustuen sekä tietenkin argumentoinnilla, joka on vakuuttavaa ja toistettavissa.

Tämä ei kuitenkaan ole eikä voi olla koko asia. Poliittinen historia kertoo, mistä sodassa oli kyse, sikäli kuin se kiinnostaa meitä poliittisella tasolla ja poliittisten päätösten arvioinnin suhteen.

Sen lisäksi on kuitenkin olemassa myös muita tasoja ja kaiken kukkuraksi vielä asioiden käyttöarvo tässä ja nyt, kymmeniä ja jopa satoja vuosia itse tapahtumien jälkeen.

Ajatelkaamme Suomen sotaa yli kaksisataa vuotta sitten. Vielä sata vuotta sitten ja sen jälkeenkin sen myyttisellä hahmolla oli valtava vaikutus kansalliselle itsetunnollemme. Talvisodassa Runebergin runot olivat henkisinä eväinä kovin monilla.

Entäpä vuoden 1918 sota? Siitä tehtiin heti sankaritarina ja se oli uuden Suomen keskeinen ylpeyden aihe. Tarinan arka kohta oli sosiaalinen kumous sen uuden ideologian merkeissä, jota kansakunnan vihollinen edusti. Maanpetturuus oli itse asiassa niin laajaa, että se suuresti ylitti koko viholliskansan roolin ainakin taistelutilanteissa.

Tämähän teki koko tarinasta melkein mahdottoman, mutta sitäkin kiivaammin sitä täytyi puolustaa.

Tuon sodan ihannoinnilta putosi pohja pois jo talvisodassa, mutta koko sen raadollisuuden käsitteleminen otti aikaa vielä yli puoli vuosisataa.

Meillä tällä hetkellä vallitsevassa kuvassa, joka varmasti tulee vielä muuttumaan, ymmärretään asiat aivan eri näkökulmasta kuin aiemmille sukupolville oli edes mahdollista.

Meille se ei ole ennen muuta kansakunnan kohtalonkysymys tai sivistyksen ja oikeusvaltion kohtalonkysymys, vaan kysymys ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.

Talvisota taas puolestaan on kokenut aika rajustikin erilaisia tulkintoja. Neuvostoliiton provosoimaton hyökkäys on niissä tietenkin aina ollut muuttumaton punainen lanka.

 Muuttuvia suureita sen sijaan ovat olleet lähinnä arviot oman hallituksemme politiikan tarkoituksenmukaisuudesta: siitä, miten sotaan jouduttiin ja miten siitä päästiin pois. Suomen päätöksillä on oletettu ehdottomasti olleen aina määräävä merkitys.

Sen sijaan hyökkääjän näkökulma on viime aikoihin asti jäänyt vähemmälle huomiolle. Mitä oletettiin tapahtuvaksi, mikä meni pieleen ja minkä vuoksi ja miksi tehtiin päätös irtautua sodasta, jonka aseellinen ratkaisu oli jo aivan ovella?

Ymmärrettävää kyllä, paljon kiinnostusta on herättänyt myös se, että aivan primitiivisellä aseistuksella kyettiin vastustamaan maailman tehokkainta sotakoneistoa. Sellaistahan sattuu maailmassa siellä ja täällä, vaikka harvoin ja ratkaiseva tekijä on aina ollut henkinen.

Talvisodan kuten myös jatkosodan kokeminen jonkinlaisena torjuntavoittona on perusteltua. On myös helppo ymmärtää, ettei Suomella talvisodan jälkeen ollut muuta realistista tietä kuin yhteistyö Saksan kanssa, kun se ihmeen kaupalla tarjoutui.

Yhtä helppo on ymmärtää, että tällaiset tulkinnat on myös haluttu riitauttaa. Niinpä sodat ovat saattaneet ihmisten mielessä saada pelkän oikeudenmukaisen taistelun tai sitten alhaisen valloitusretken hahmon.

Sotien historiallinen kuva on tietenkin ollut herkkä myös valtioiden välisten suhteiden muutoksille. Paasikiven ajan uusi ulkopolitiikka suhtautui jo nuivasti sodalla ”elämöintiin” ja Kekkosen kaudella edistykselliset piirit jo kilpailivat Suomen sotapolitiikan tuomitsemissa ja sotien halventamisesta tuli muutenkin muotiasia.

Sehän oli myös ymmärrettävä ja luultavasti välttämätön reaktio edeltävään aikakauteen. Vastaavaa voimme havaita useimmissa maissa.

On kiinnostava kysymys, missä nyt mennään. Sodat ovat luultavasti meidän arkipäivässämme enemmän esillä kuin koskaan, huolimatta syvän rauhan ajasta. Tiettyä ihannointiakaan ei voi olla havaitsematta, mikä tuntuu oudolta kaiken sen sodanvastaisuuden valossa, joka on vuosikymmenet ollut vallitseva lähtökohta.

Tulevaisuutta kuviteltiin aikoinaan ehdottomasti rationaalisemmaksi ja joka suhteessa paremmaksi kuin nykyisyys. Mutta sodat ihmisten mielikuvissa eivät useinkaan vetoa tuohon rationaaliseen puoleen.