Intelligentsijalla kylässä

Venäläiset ovat perinteisesti ylpeilleet siitä, että heillä on intelligentsija ja muilla vain, mikä lienee, älymystö, intellektuellit.

Tämä voi kuulostaa paradoksilta, mutta totta se on. Venäjän intelligentsijalla on ollut taipumus juhlia itseään myös moraalisena mahtina, mikä ei läntisillä intellektuelleillakaan tuntematonta ole, mutta on ilmennyt hieman eri muodossa. Harvemmin he ovat julistaneet itsensä kansan aivoiksi ja sijaiskärsijäksi.

Mutta ei tästä enempää. Kiinnostuneet voivat vaikkapa tutustua kirjoittamaani kirjaan Внутренний враг, engl. The Inner Adversary.

Intelligentsijan kerma on perinteisesti ollut sen pietarilainen kontingentti. Se oli olemassa -nimenomaan pietarilaisena- silloinkin kun kaupungin nimi oli väännetty Leningradiksi.

Intelligentsija kohtasi konserteissa ja teattereissa, harrasti klassikoita ja katsoi nenänvartta pitkin kaiken maailman politrukkeihin, joiden vuorostaan oi pakko enemmän tai vähemmän kunnioittaa intelligenttejä (интеллигент). Termi tosiaan on tämä: intelligent, jota ei suinkaan voi kääntää yksinkertaisesti älykkääksi, ei edes intellektuelliksi ainakaan kaikkien mielestä).

Kapea-aivoisimmankin politrukin oli pakko tunnustaa, että intelligentit usein tunsivat klassikot monta vertaa paremmin kuin politiikan mestarit ja sivistyshän oli viime kädessä vain klassista sivistystä ja sen jatkoksi syntynyttä samanhenkistä toimintaa Asiaa soi kysyä vaikkapa Stalinilta.

Puškinia ei kenenkään kannattanut yrittää mestaroida, saavuttaa, saati ylittää ja sama koski Gorkiakin. Sivistyksen idea kiteytyi heissä.

Siitäpä siis se aura, oreol, joka Venäjällä yhä ympäröi kulttuurin guruja. Sillä, joka pitää kulttuuria agitpropina ei ole pääsyä tuohon temppeliin eikä hänen kanssaan kannata keskustella.

No, tulipa nyt siis taas vierailtua pietarilaisen intelligentsijan niin sanoakseni pyhillä paikoilla. Noita ihmisiä en tätä nykyä enää juuri tunne, parissa vuosikymmenessä sukupolvi on muuttunut, mutta instituutiot elävät.

Erikoinen kohtaaminen oli Nevskillä huomaamattomasti sijaitsevassa Jelena Obraztsovan kulttuurikeskuksessa, jossa muuan paikallinen merkkihenkilö vietti 31-vutisipäiviään…

Juontajana oli moskovalainen kuuluisuus, julkihomo Sergei Sosedov, venäläis-ukrainalainen juontaja ja puuhamies. Ohjelmassa oli klassista musiikkia ja klezmeriä, esittäjinä alan huippuja, suurelta osin juutalaisia. Noin sadan hengen tapahtumassa oli intiimi tunnelma, oltiin kuin entisajan salongissa, kuten juontaja totesikin.

Mutta eipä siinä ehtinyt salonkiin kotiutua, kun jo oli meno Vasilinsaaren teatteriin (Teatr na Vasiljevskom). Siellä esitettiin Gorkin Auringon lapset.

Gorkista voi olla monta mieltä ja hänen stalinistinen kautensa on uran häpeätahra, mutta olipa hänellä myös mahtavat visiot kulttuurin tehtävästä maailmassa. Oli luotava Ihminen isolla I:llä.

Vallitsevassa tilassaan kurjat poroporvarit oli nostettava raihnaisen tarkoituksettomuutensa yläpuolelle. Itse asiassa Gorki haaveili yli-ihmisestä (сверхчеловек). Tätä ei sitten pidä millään tavalla sekoittaa A. Hitlerin parodioihin.

Auringon lapset näen jo nimensä puolesta herjauksena, pikkuporvarillisen sielun paljastajana. Mitkä mahdollisuudet ihmisellä olikaan! Ja miten hän niitä käytti! Että niin kuin näitäkin siis pitäisi sanoa auringon lapsiksi, kun he kerran ihmisiä olivat (ja Ihminen on sana, joka kuulostaa ylpeältä!)

Vodkakarahvit olivat tämän tšehovilaisen seurueen pöydällä koko ajan ja lasia täyttivät ja tyhjensivät tiuhaan -jopa omaan tahtiinsa!- niin miehet kuin naiset, nämä huviloitsijat.

Näytelmän loppu oli muutettu, joten puuttumaan jäi se kohtaus, jossa taitelijan maalausta käytetään aseena tappelussa, kun roskajoukko hyökkää koleraa muka levittävän kemistin kimppuun…

Ai ettei roskajoukkoa ole, koska sitä ei voi eikä saakaan olla? Älkää selittäkö tätä Gorkille, hän kyllä tunsi pappenheimilaisensa.

Teatteri oli täynnä ja näyttelijöiden ammattitaito huippua. Mitähän katsojat sitten tästä esityksestä saivat?

Vaikea sanoa. Se ainakin on selvää, ettei kyseessä ollut mikään simppeli moraliteetti, jolla olisi ollut käyttöä jossakin poliittisessa keskustelussa, vaikkapa nyt feministisen agendan ajamisessa. Sellaiseen ei todellinen intelligentsija alennu. Kulttuuri on politiikan palkkapiiaksi liian hieno asia.

Ikuisia, ihmisenä olemisen kysymyksiähän todellinen kulttuuri käsittelee. Se oli Gorkin perussanoma ja ymmärtääkseni ohjaaja oli siinä malttanut myös pysytellä.

Seuraavana päivänä oli pakko mennä intelligentsijan kirjakauppaan, joka on Podpisnyje izdanija Liteinin alkupäässä. Mukaan lähti Benedikt Sarnovin mahtava, neliosainen järkäleistö Stalinin ja kirjailijoiden suhteista, yksi kappale Diletant-lehteä ja suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšin päiväkirjat ensimmäisen maailmansodan ajalta.

Eivät ne muuten olleetkaan kovin kiinnostavat päiväkirjat, vaikka Mannerheim ja Yrjönristin ritarien liiton varapuheenjohtaja Yrjö Elfvengren siellä mainitaan (ilman tietoa hänen suomalaisuudestaan). Ei tuo Miša ollut mikään intelligentti. Olisipa vaikkapa suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitš jättänyt päiväkirjansa. Mainiot muistelmansa hän kirjoittikin ja ne löytyvät myös suomeksi. Mutta se on jo eri juttu.

Mikäpä sitten oli sunnuntain kohokohta? Huikea elämys oli Lumiére-Hall (Креативное пространство Люмьер-холл) Obvodnyi kanalin varrella, lähellä Frunzenskaja-metroasemaa.

Siellä oli vanhassa lieriömäisessä rakennuksessa Hieronymus Boschin ja Pieter Brueghelin maalauksiin perustuva panoraamashow musiikin ja raamatullisen puheen kera. Sitä voi seurata maun mukaan tuolilta tai säkkien päällä maaten.

No, sieniähän nuo kaverit olivat vetäneet. Yleisö sen sijaan taisi päästä hieman samoihin tunnelmiin ihan raittiina, vaikka alkuperäisen psykedelisen kokemuksen huikea kirkkaus tietenkin jäin puuttumaan. Mutta kohtuus kaikessa. Viereisessä tynnyritalossa oli oivaltava ja kiinnostava kooste teemasta uni.

Muuten, Tallinnassa Sauna-kadulla on saman tyyppinen paikka, pienempi vain. Taitavat kiertää samat ohjelmatkin: nyt siellä ovat Klimt ja van Gogh, jotka olivat aiemmin Pietarissa.

Ehkä vielä upeampi kokemus oli sentään kamarikonsertti Mikaelin teatterissa, Taiteiden aukiolla (Михайловский театр). Ohjelmassa oli Vivaldia ja Dvorakin, mutta myös metropoliitta Illarionin Concerto grosso. Illarion on myös vuonna 2012 säveltänyt kantaatin ”Laulu kuolemasta” Federico Garcia Lorcan runoihin. Sen ensiesitys oli Moskovan Kremlin Asehuoneessa.

Kaikkea sitä oppii. Jokos tässä on ajateltava, että papistonkin piirissä olisi nykyään intelligentsijaa?

Perinteisestihän nuo kaksi ovat aina olleet kuin tuli ja vesi, mutta eletäänhän me uutta aikaa.

 Sivumennen sanoen, Dostojevskin suuri ihanne -ajan intelligentsijan vastapainona- oli pyhä Ioann Kronstadtilainen, sama mies, joka kaunopuheisesti perusteli sen, miksi Leo Tolstoi ei kuulunut ortodoksisen kiron piiriin, siitä itse julistuksellaan erottuaan.

Näitä miettien sopikin päättää lyhyt kiertue illallisella pikku Ketissä (Cat) Stremjannajalla. Sen gruusialainen keittiö ei ole koskaan pettänyt. Hatšapuri, Tšanahi, Ostri. Niiden päälle erinomaista mukuzania ja sata grammaa Russki standartia. Luulipa siinä miltei jo olevansa taivaan ilossa.

Filosofi Rolf Lagerborg valitteli joskus maailmansotien välisenä aikana, että suomalainen tuntee olevansa kuin köyhä piru, kun pääsee Tukholmaan oikean kulttuurin piiriin.

Ylioppilaat siitä suuttuivat ja lahjoittivat pirulle hiilihangon, mikä lienee tuota filosofia huvittanut.

Mutta silloinhan sitä oltiin sentään edes isänmaallisia. Nyt ei sitäkään.

Vähän sellainen köyhän pirun olo sitä tuppaa tulemaan, kun tuolla naapurissa pistäytyy.