Politiikkaa tehdään ja etuja ajetaan uhriuden kannustamana. Elämme maailmassa, mitä professori Eric Gans (Kalifornian yliopisto) on kutsunut viktimokratiaksi. Ben Cobley teoksessaan The Tribe : the liberal left and the system of diversity (2018) kuvaa uhriutumiseen perustuvaa yhteiskunnallista kamppailua poliittiseksi ja kulttuuriseksi järjestelmäksi, minkä ydin on kaksijakoinen ero suosituimmuusasemassa ja epäsuosiossa oleviin ryhmiin. Käytännössä ryhmiä on kolme, välittäjät (brokers) kuuluvat mediassa, politiikassa ja akateemisissa piireissä uhrien (victims) etua ajaviin, uhrien asemaa edistäviin ja syyllisten (victimizers) asemaa heikentäviin toimijoihin.

Hyvä esimerkki on Brett Kavanaugh, Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen nimitetty tuomari, joka taustansa takia moninkertaisesti kuuluu epäsuosittuun ryhmään (valkoinen, mies, heteroseksuaali, katolinen), joten media luokitteli hänet syyllisten ryhmään, naisvihamieliseksi jo ennen kuin Christine Blasey Ford tuli julkisuuteen.

Viharikoksista ja rasismista syyttäminen ovat aseita kamppailussa suosittujen ryhmien asianajossa. Ryhmä-statuksen saa kuulumalla rotu-, sukupuoli-, seksuaalisen suuntautumisen, uskonto- ja maahanmuuttaja-asemasta, ja uhri-status määrittää järjestelyperiaatteen. Viktimokratiassa etuisuuksia myönnetään ja valtaa legitimoidaan koettujen vääryyksien perusteella.

Alistajat ovat syyllisiä, ja ansaitsevat tulla alistetuiksi, he ansaitsevat tulla sensuroiduiksi. Meillä on yhä demokraattiset poliittiset vaalit, missä kansalaisoikeuksista voi äänestää, mutta useammat muut valtajärjestelmän ja byrokratian linnakkeet ovat lakanneet olemasta demokraattisia ja muuttuneet viktimokratian ylläpitäjiksi. Todellista valtaa saa vain uhri-asemasta käsin tai uhrien suojelijaksi ryhtymällä, kirjoittaa Daniel Greenfield Frontpage magazinessa. Viktimokratiassa suurin ja vihaisin ruikuttaja voittaa. Kärsiminen on eliittien yksinoikeus, loukatun ja hyväksikäytetyn tuntemuksilla tulee kuulluksi, aktivistien avulla pääsee käyttämään ylivertaista moraali-valtaa.

Vaikka viktimokratiat kontrolloivat eri tavoin yhteiskuntaa, ovat vallanneet koulutusjärjestelmät ja viihdetuotannon, kalastelevat ne jatkuvasti empatiaa esiintymällä heikkona valtaan nähden, ja vetoavat muiden velvollisuuksiin uhreja kohtaan. Ne vaativat suojelua ja vapaan sanan rajoittamista, vaurauden uusjakoa, ja yhä syvemmälle menevää epätasa-arvoa tasa-arvon tavoittelemisen nimissä. Heikkouden illuusio on avain voimaan, millä saavutettua valtaa pyörittävät uhrien suojelijat.

Fasistiksi tai rasistiksi voidaan kutsua ketä tahansa, joka ei jaa liberaalin vasemmiston kapeaa maailmankuvaa. Valkoiset eivät voi kohdata rasismia, koska rasismi ei ole henkilöiden välistä, vaan valtasuhteiden rakenteellinen tuote. Valkoisen miehen patriarkaatissa ei voi esiintyä valkoisen miehen sortoa. Miestä ei voi myöskään seksuaalisesti loukata. Kristittyä ei voi uskonnollisesti syrjiä. Muslimien on mahdotonta kohdella kantaväestöä kaltoin. Ne, jotka väittävät muuta, valehtelevat. Viktimokratiat katsovat myös, ettei niillä, joita ne pitävät syyllisinä eriarvoisuuteen, ole samanlaisia oikeuksia tunteisiin, tarpeisiin ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen kuin uhreilla.

Eikä viktimokratia ole pelkästään politiikkaa, se on myös hengellisyyttä, se on tunkeutunut kirkkokuntiin, ja on eräänlainen kristinuskon harhaoppi, sorrettuja, esimerkiksi naisia ja homoseksuaaleja puolustetaan syyllisiä lyöden, eikä viaton saa samaa kohtelua kuin uhri. Kristinuskoa edeltävänä pakanuuden aikana pyhä, loukkaamaton oli menetelmä hallita väkivaltaa ja kilpailua. Väkivaltaa ”säilöttiin” sallitun ”hyvän” väkivallan muodossa. Uhraaminen oli pakanoiden pyhän päärituaaleja, esittää René Girard, ja väittää ettemme voi enää kulkea taaksepäin viattomaan pakanismiin siten kuin nyt huolettomina juhlimme uhrattavaa väkivaltaa vaikkakin huonolla omallatunnolla, koska meitä vaivaa, että syntipukeiksi ottamamme voivatkin olla viattomia, ja hyvä väkivalta saattaakin olla vain vanhaa väkivaltaa.

Jean-Pierre Dupuy jakaa Girardin näkemykset. Asioista loukkaantuminen lisää uhriutumista, millä on tuhoisia seurauksia. Kun kysyy terroristilta, miksi hän on tehnyt teon, kuulee tarinan loukatusta uhriutumisesta. Hän tekee vain sitä, mitä hänelle on tehty. Me voimme antaa loukatun kokemukselle mitä tahansa selityksiä: ylpeys, kunnia, katkeruus, mustasukkaisuus, viha; yhtä kaikki tuhoisaa ja pahaa se on silti. Etelä-Afrikan tilanne, missä afrikkalaiset takertuvat narratiiviinsa menneisyyden uhrin asemastaan, ja haluavat tuhota alistajansa, kuvaa viktimokratian vihan kierrettä, missä sortajiksi päässeet alistavat aiemmat niskan päällä olleet, ja näin viktimokratia-kierteet johtavat kilpailevien viktimokratioiden jaksollisiin sotiin.

Viktimokratia on siis korvike pyhälle, järjestelmä, joka säilöö väkivaltaa oikeuttamalla väkivallan niitä kohtaan, joita pidetään syyllisinä uhrien olemassaoloon. Kansainväliset taloussuhteet pitävät kurissa sodan väkivaltaa, ja jossain määrin globaalin kaupan väkivaltaa. Kansainvälinen poliittinen järjestys on rakennettu kuin pyhitetty organisaatio: kansainväliset instituutiot ehkäisevät globaalia sotaa sietämällä kohdistettua väkivaltaa. Globaali poliittinen järjestelmä lisää tilaisuuksia kilpailuun, mistä tulleita tappioita ja nöyryytyksiä jauhetaan media-teatterissa. Globalismi  ja uhrius on tunkeutunut länsimaiseen poliittiseen ajatteluun pyyhkäisten mukaansa identiteetti-politiikan nimissä liberaalin poliittisen kentän, erityisesti vasemmiston.

Identiteetti-politiikka on siirtänyt vasemmistopuolueet entisiltä kannatuskentiltään, ajanut työväestön ja keskiluokan äänestäjät pois riveistään. Vasemmistoa länsimaissa äänestävät vain ne, joiden etua se ajaa: etniset vähemmistöt, pääasiassa muslimit; koulutusta hankkivat nuoret aikuiset; osa julkisen sektorin ammatti-ihmisistä.

Identiteetti-politiikka vaihtelee maittain, mutta sitä yhdistää kosmopoliittinen globalismi. Se ajaa aina kansainvälisiä intressejä ohi kansallisen edun ja ryhmä-intressejä ohi yhteisesti jaetun edun, ja siksi se on täysin luopunut asemastaan työväen- ja keskiluokan puolustajana. Työläisten ja keskiluokan elinolot ovat myllerryksessä erityisesti länsimaiden suurkaupungeissa, jotka loppumattoman maahanmuuton myötä ovat muuttuneet demografisesti ja kielellisesti vieraiksi, eikä vasemmiston politiikka kykenemättömänä valitsemaan maahanmuuton ja hyvinvointivaltion kesken, ole tarjonnut merkityksellistä sisältöä entiselle kannattajakunnalleen.

Kasvun mahdollisuuksia on samalla syntynyt puolueille, jotka ovat yhdistäneet nationalismia, populismia ja jonkin asteista taloudellista protektionismia. Identiteetti-politiikka on sulkenut vasemmistopuolueilta vaihtoehtoisen tavan katsoa tilannetta, ja ne ovat menettäneet kannattajansa, ja itse asiassa tietyssä mielessä lakanneet olemasta. Monet entiset kannattajat kertovat, minä en jättänyt vasemmistoa, vasemmisto jätti minut.

Viktimokratian purkaminen on Peter J. Leithartin mukaan nykypolitiikan katkerassa uhriutta suosivassa tilanteessa vaikeaa, mutta välttämätöntä, ja se voi tapahtua torjumalla politiikan esittäminen vain moraalittomana valtapelinä, ja tarttumalla kaikkiin pieniin edistysaskeliin matkalla mielenterveyteen, ja palata poliittisen kanssakäymisen hyviin tapoihin ja hyveisiin, nöyryyteen, pitkämielisyyteen, anteeksiantoon. 

Lähteitä:

Black Pigeon speaks, Modern identity leftism will eat itself. Youtube 22.9.2018.

Greenfield, D., Life under the victimocracy : the biggest and angriest whiner wins. Frontpage magazine 13.11.2014.

Leithart, P. J., Clashing victimocracies. First Things 2.11.2018

Kirjoittaja on Hilkka Axelsen, eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja, FM yleinen historia.