Se tulee jo tuolla

Eräästä laatulehdestä luin hiljattain, että Venäjän laivastolle on tulossa uusi alus, nimeltä Prinssi Vladimir.

No se kyllä minusta jo kuulosti ikävältä ja pahaenteiseltä.

Laiva nimeltä Ruhtinas Vladimir olisi minusta ollut normaalimpi ilmiö vaikka vihaankin kilpavarustelua ja pidän sitä suurimpana typeryytenä, mihin Venäjä saattaa langeta. Krimin toheloinnin jälkeen siis.

Ei siinä sinänsä uutta ole, ettei suomen ruhtinas- sanaa ymmärretä asettaa sille kuuluvalle paikalle käännöksissä. Takavuosinahan seurapiiripalstoilla seikkaili jatkuvasti prinsessa -eikä siis ruhtinatar- Radziwill, sikäli kuin saatoin huomata. Eihän niitä palstoja tullut kovin tarkoin seurattua.

 Lähtökielenähän oli ilmeisesti tuolloin vielä ranska (princesse) tai sitten jo englanti (princess). Mutta kyllä ruhtinaat seisoivat seurapiirisivujen ulkopuolella yhä tukevasti jalustoillaan.

Nyt kuitenkin alkaa jo tuntua siltä, että ruhtinaat alkavat tästä maailmasta hävitä, kun prinssit painavat päälle. Tämä on tietenkin vain oire siitä, ettei meillä osata enää muita vieraita kieliä kuin englantia ja tästä seuraa se, että myös suomea osataan yhä huonommin.

Englannin ja ranskan kielissähän ei ole erikseen sanaa ruhtinas, joka siis viittaa paitsi jonkinlaiseen hallitsijaan, myös sellaisen suvun miespuoliseen jäseneen, joka voi laskea polveutuvansa hallitsijoista. Venäjäksihän sana on knjaz. Suomalaisille se taitaa tässä muodossaan olla tutuin pohjoisessa sijaitsevasta paikasta nimeltä Knäsö -Knjažaja guba, ruhtinaan lahti.

Hallitsevan monarkin pojathan olivat Venäjän keisarikunnassa suuriruhtinaita ja se koski myös veljenpoikia. Aiemmin nimitys oli koko Venäjän hallitsijalla.

Joka tapauksessa niin venäjän kuin suomen kielessä ovat erikseen olemassa sanat ruhtinas ja prinssi ja sama koskee myös saksaa ja ruotsia (Furst, Prinz). Englannissa ja romaanisissa kielissä tällaista eroa ei ole, mikä avaa tien selkoselälleen väärinkäsityksiin.

Kun Suomi oli aikoinaan suuriruhtinaskunta jo Ruotsin yhteydessä, ei siirtyminen uuteen valtioyhteyteen ollut kielellisesti suuri harppaus, se tapahtui vain Storfurstendömet Finlandista Velikoje knjažestvo Finljandskojeen.

Saksa, joka oli suosittu kieli molemmissa maissa, noudatteli samaa mallia: Grossfürstentum Finnland. Saksalaisten rakastamaa tuplaässää käyttäen siis Großfürstentum.

Ranska oli tietenkin sen ajan kansainvälinen kieli ja siellä Suomi oli Grand-Duché de Finlande. Englantia harvemmin tarvittiin, mutta sehän seuraili ranskaa ja siellä me olimme Grand Duchy of Finland.

Kyllähän tämän seikan tänäänkin päivänä käännöksistä yhä useammin tapaa suomenkin kielessä…

Siinä siis kävi sillä tavalla, että suuriruhtinaasta tuli tässä yhteydessä ranskaksi ja englanniksi sananmukaisesti sanoen suurherttua (Duc, Duke= herttua), jollaisia muuten suomen kielen mukaan on ollut vain Itävallassa (Erzherzog), jossa se oli perintöruhtinaan arvonimi.

No, lienee myönnettävä, että aika sotkuista tämä arvonimien kääntäminen on ja siinä merkittävimpänä vedenjakajana on romaanisten ja germaanisten kielten välinen ero. Englanti, jossa normannit aikoinaan olivat ainoat prestisiöösin kielen puhujat, on seurailtu ranskaa.

Mutta monimutkaista se on maanosamme historiakin, mitä yhä heijastaa se lähes uskomaton kirjo erilaisia kirjoitustapoja ja erikoismerkkejä, joita kaikki kielet ovat halunneet ottaa omakseen, tälläkin tavalla kai muista erottautuakseen.

Mutta meillä on siis joka tapauksessa tämä ikioma sanamme, ruhtinas, jota olisi sääli uhrata latinan princepsille ja sen johdannaisille. Knjazia ei olekaan taidettu liikoja käyttää eikä furstiakaan.

Onko ruhtinaalla kuitenkaan tulevaisuutta? Onko realistista odottaa, että tulevaisuuden koululaiset edes ymmärtävät, että meidän kielessämme on sanoja ja sanontoja, jotka eivät noudattele englantia? Miten se olisi mahdollista? Väärinkäsityksiä tai järjen köyhyyttä kenties?

Luulenpa, että sellaisten sanojen kohtalona on tulla poispyyhkäistyiksi. En hetkeäkään ihmettelisi, mikäli näkisin seuraavan päivän laatulehdessä kerrottavan Suomen suurherttuakunnasta, jossa Venäjän prinssit pistäytyivät mikä milläkin asialla.

Kaamein kohtalo saattaa meidänkin kieessämme olla vieraskielisten sanojen translitteroinnilla. Luulen, ettei ole realistista odottaa, että nykykoululaiset jaksaisivat edes käsittää sellaista seikkaa kuin kunkin kielen oma translitterointijärjestelmä.

Sen sijaan käytetään aivan häikäilemättä englantilaista, toivottoman sekavaa ja epäloogista transskribointia, joka on oman selkeän ja helpon järjestelmämme vastainen.

Myönnän toki, että asialla on omat käytännön etunsa. Englantia puhuva kun näet on yhtä ymmällä suomalaisen oikeinkirjoituksen kanssa kuin sen mukaisen translitteroinninkin kanssa. Venäläiset tolkuttomat translitteroinnit venäjästä latinitsaan varoittavat.

Mikäli jonkun mielestä on aivan oikein ja virheetöntä kirjoittaa sanan Helsinki sijasta Khel’sinki, hän voinee pysyä rauhallisena ja tyytyväisenä. Mutta ennustan, että kyllä tämä riekkuminen vielä häntäkin potkaisee.

Euroopan Unionin pitäisi kyllä tehdä myös jotakin järkevää, kun se kerran on olemassa. Ehdotan, että se kehottaa ottamaan kaikissa kielissä käyttöön ISO 9-translitterointistandardin. Vaikka sillä kirjoitettu kieli näyttää rumalta kaikkine aksentteineen, sillä pärjätään kirjastoissakin erinomaisesti. Verrattuna englantilaiseen systeemiin se on aivan ylivertainen.