Symbolit ja kansallinen historia

Viron nykyiset museot tarjoavat kiinnostavan näkymän kansakunnan henkiseen tilaan. Ne poikkeavat monella tavalla sekä Suomen että Venäjän museoista.

 Uusi, valtava lentokenttämuseo Tartossa keskittyy etnografiaan, kieleen ja esineelliseen kulttuurihistoriaan. Oluttuoppejakin lienee siellä muutamia tuhansia.

Huolimatta muutamasta it-pesäkkeestä, tuo mammuttimuseo on turvallisesti lähellä meidän vanhoja tuohivirsumuseoitamme, paitsi että historia sanan varsinaisessa merkityksessä puuttuu. Niin, it- ei tässä siis tarkoita ilmatorjuntaa, vaikka lentokentällä ollaankin.

Tallinnassa sen sijaan ollaan kovasti moderneja keinojen suhteen, mutta varsinainen postmodernismi on itse ideologiasta jäänyt syrjään tai ainakin toisarvoiseen rooliin. Siellä näet ollaan reippaan nationalistisia, mistä on syytä antaa erityiskiitos näinä päivinä. Verrataanpa vain tätä tilannetta Suomeen.

Uusi Vapauden museo sisältää tuskin lainkaan esineistöä. Sen sijaan se on rakennettu tiettyjen konkreettisten ihmisten kokemuksen ja muistojen varaan. Myös erinäiset massatapahtumat laulujuhlista Baltian ketjuun tulevat vahvasti esille. Selostus on myös suomeksi.

Kyseessä on sekä uhriuden museo, että taistelun museo.

Vuonna 1940 Viro antautui taistelutta. 1980-1990-luvuilla se sen sijaan taisteli kiihkeästi ja myös voitti. Kuvat sen ajan tapahtumista ovat terveellinen muistutus niille, jotka kuvittelevat, että vapaus tuli virolaisille kuin manulle illallinen, kun neuvostovalta nyt kerran romahti.

Kyseessähän oli itse asiassa vallankumous. Vastarintaa miehittäjää kohtaan oli joillakin tahoilla ja jossakin muodossa aina ollut, mutta vastustajan ylivoima oli niin murskaava, ettei varsinaiseen konfrontaatioon ollut mitään mahdollisuuksia niin kauan kuin se oli voimissaan.

Mutta sen jälkeen avautui mahdollisuuksien ikkuna. Onnetar suosii rohkeita, sanotaan ja sen tukkaan oli käytävä kiinni niin kauan, kuin se oli mahdollista. Ajan kiihkeät tunnelmat tulevat materiaalista hyvin esille.

Kyyditettyjen tarina on sitten tietenkin oma lukunsa. Se on korutonta kertomaa. Väkivalta ymmärrettiin etelänaapurissa aina väkivallaksi ja vääryys vääryydeksi. Siinä mielessä Viron tilanne oli paljolta toinen kuin venäläisten provinssien, joissa väkivalta yleensä kohdistui vain tietyn sosiaaliluokan edustajiin eikä sitä aina harjoitettu kansallisin perustein.

Tällaista sikamaisuutta siis Virossa tehtiin punatähden alla, kertoo selostaja kuulokkeisiin. Siitä huolimatta punatähti ei ole Virossa kielletty. Miten tämä on mahdollista? -No siksi, ettei vapaassa maassa voida symboleja kieltää, kuuluu vastauksena liberaali järjen ääni, joka lienee kohdistettu lähinnä niille totalitaarisesti ajatteleville, jotka museossa käyvät. Niitähän taitaakin riittää.

Eihän vapaassa maassa voida symboleja kieltää. Kuinka voitaisiin? Siinäpä kysymys, johon annettujen vastausten perusteella on helppo erotella totalitaariset persoonallisuudet liberaaleista.

Muistan, miten neuvostoarkistoissa törmäsin suureen määrään sellaisia dokumentteja, joissa ”paljastettiin” sieltä tai täältä löytyvän hakaristejä, kunhan papereita osaa oikealla tavalla katsella, esimerkiksi toiselta puolelta…

Mitä merkitystä tuon taikamerkin löytymisellä olisi voinut käytännössä olla, sitä ei millään tavalla perusteltu eikä olisi voitukaan. Sen vaarallisuus ja kauhistuttavuus nyt vain oli itsestään selvää.

Mutta se oli itsestään selvää vain muutaman vuoden. Sen jälkeen, kun Neuvostoliitto ja Saksa de facto liittoutuivat syksyllä 1939, ei natseista saanut sanoa pahaa sanaa. Olihan Saksa nyt aktiivinen rauhanvoima maailmassa, kuten Molotov nimenomaisesti korosti puheessaan 28.9.1939 allekirjoitetun raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta.

Hakaristin kunnioittaminen meni Neuvostoliitossa niin pitkälle, ettei sitä voitu lainkaan esittää kielteisissä yhteyksissä. Kun armeijan lehti Na straže rodiny julkaisi Aleksandr Tvardovskin aiheeseen perustuvaa Vasili Tjorkin-sarjakuvaa, esiintyi yhdessä sarjassa myös valkosuomalainen lentokone.

Kuten tunnettua, meidän koneillamme oli hakaristitunnus, mutta piirtäjä ei voinut sijoittaa sellaista vihollisen koneen kylkeen. Niinpä Suomen ilmavoimien tunnuksena esitettiin suojeluskuntien S-kirjain…

No, sattuneesta syystähän sekä suomalaiset että virolaiset sitten hieman myöhemmin joutuivat sotimaan tuota tunnusta, siis hakaristiä käyttävien joukkojen kanssa yhdessä niitä punatähtisiä vastaan. Virolaiset jopa joutuivat olemaan hakaristiväelle suoranaisesti alistettuja. Turhapa siinä oli kysyä, miksi menitte…

On ollut huvittavaa seurata sitä keskustelua, jota meillä on käyty muutaman hakaristilipun takavarikoinnin johdosta.

Jotkut neropatit ovat esittäneet, että sellaisiahan liehui Mannerheimintien varrellakin aikoinaan ja että ne muka olisivat olleet meidän tunnuksiamme.

Todettakoon heti, että noiden ns. uusnatsien liput olivat kopioita lipusta, joka oli aikoinaan Saksan valtakunnanlippu.

Sellaisia liehui aina siellä, missä Saksan valtakuntaa kunnioitettiin asiaankuuluvasti vierailujen ja esimerkiksi maaotteluiden yhteydessä, Sellaiset olivat aina tangossa myös Neuvostoliitossa Moskovassa sijainneessa lähetystössä ja Leningradin pääkonsulaatissa ja tietysti muissakin maissa, joissa Saksalla oli edustusto.

Sen sijaan yksikään merkittävä fasisminluontoinen liike Suomessa ei ollut kyllin typerä esittääkseen omanaan toisen valtion lippua. Tällaista ei siis tehnyt esimerkiksi IKL. Sehän esiintyi suomalaiskansallisin tunnuksin.

Toki meillä oli muutama sirpalepuolue, joissa oli pieni määrä friikkejä, jotka saattoivat pyrkiä vaikkapa liittämään maamme Saksaan. Ainahan maailmassa on vinksahtaneita ollut, sellaisia, joista englannissa käytetään sanaa queer tai weird. Ne yhdessä muodostavat ns. lunatic fringen.

Mutta tällaiset termit nimenomaan alleviivaavat sitä, ettei kyseessä ole normaali, valtavirran ilmiö. Ei ollut silloin eikä ole nytkään.

Viron historiaan palatakseni, se on erittäin vahvasti omaleimainen ja myös sen -kuten Saksankin- historian lainaaminen jollekin toisella maalle on jo ajatuksena irvokas.

Tämä tuli mieleeni lukiessani Sofi Oksasen pitkää artikkelia Helsingin Sanomista. Sen monomaaninen oman maamme historian halveksunta ja yritys asettaa Viro meille esikuvaksi on kiinnostava lähinnä juuri siinä, että se paljastaa koko ajatuksen irvokkuuden.

Oksasen pyrkimys nostaa isänmaallisuus entiseen korkeaan asemaansa, kuten nyt on asia Virossa, on sinänsä virkistävä näinä aikoina.

On kuitenkin lähinnä säälittävää, että tämän pitäisi hänen mielestään tapahtua lainaamalla meille virolainen tapa suhtautua Venäjään ja venäläisiin.

Meillä on tässä suhteessa oma historiamme ja se on poikkeuksellisen kunniakas ja sitä paitsi ainutlaatuinen. Se asia tunnetaan molemmissa tai siis kaikissa maissa ja siltä pohjalta meillä on mahdollisuus rakentaa reilusti tasavertaiset suhteet myös Venäjään, vailla turhaa pelkoa ja katteetonta ylpeilyä.

Itsesäälinkin voi jättää pois, ellei siihen nyt jostakin syystä tunne erityistä masokistista viehtymystä.

Sanon, että meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus. Mutta mahdollisuutensa voi aina myös pilata ja se tapahtuu varmimmin tuijottamalla kaiken maailman lillukanvarsiin, koristeaiheista ja vinjeteistä lähtien tai ihailemalla vierasta henkistä maailmaa samaan aikaan, kun ylenkatsoo sitä omaa perintöä, jota ei kykene ymmärtämään tai edes halua ymmärtää.