Filosofi Spengler ennusti 100 vuotta sitten, että länsimaiden perikato oli vääjäämätön kohtalo. Ne olivat hänen mielestään menettäneet elinvoimansa ja tuhoutuisivat kulttuurien välisessä kilpailussa ja taistelussa. Historian kehitys ei ole tuota tulosta tuottanut, mutta tiedän monia joiden mielestä länsimaiden nykyinen elämänmeno johtaa katastrofiin. Ihmiset elävät vain omille tavoitteilleen eikä yhteiskunnan puolesta toimiminen monia kiinnosta.

Tämän asian analysointi on kuitenkin suomalaisessa mediassa ollut surkeaa. Johtuuko se toimittajien kyvyttömyydestä, ulkoa tulevasta painostuksesta vai molemmista?

Tyypillinen limboanalyysi oli Iltalehden toimittaja Kreeta Karvalan pääkirjoitus lehdessä 2.12.2018. Kirjoituksesta puuttui perustavakin analyysi tilanteesta.
 

Karvala: ” Politiikan pattitilanteessa on laajemmin kyse mahtimaiden mittelöstä, eli laajemmin liberaalin lännen - lähinnä OECD-maiden – ja konservatiivisten autoritääristen näennäisdemokratioiden, kuten Kiinan, Venäjän ja islamilaisen maailman välisestä valtataistelusta.”

Edelleen pääkirjoitus peräänkuuluttaa lännen yhtenäisyyttä:
 

"Tilanteen ratkaisemiseksi lännen on tiivistettävä rivinsä, kuunneltava kansaa ja jaksettava juurta jaksaen perustella vaadittavat toimet, kuten ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät ratkaisut.”

Siis länsi on uhattuna ja tarvitaan yhtenäisyyttä.

Tarkastelusta puuttuu kokonaan se fakta, että länsi on valtavan sisäisen taistelun kourissa.  Vastakkain ovat karkeasti kansallisvaltioiden kannattajat ja globalistit. Kun kansallisvaltioiden kannattajat korostavat kansallisvaltioita asioiden hoitajana ja ongelmien ratkaisijana, globalistit haluavat siirtää päätöksenteon pois kansallisvaltioita laajemmille organisaatioille.

Pääkirjoitus julistaa, että on kuunneltava kansaa. Todellisuudessa globalistien tavoite on aivan päinvastainen. Globalistien taustalla ovat paljolti ylikansalliset yritykset ja niiden valtava taloudellinen voima. Niiden kannalta on kätevää, jos ei tarvitse välittää kansallisvaltioiden mielipiteistä. Siinä mielessä pääkirjoituksen asetelma on pahasti metsässä. Toki esim. EU:n alkuaikoina vannottiin paljon esim. kansanäänestyksiin ylikansallisen organisaation legitimoimisessa. Mutta kun ihmiset lukuisia kertoja äänestivät ”väärin”, julistettiin että kansanäänestykset ovat pahasta. Siis yhteiskuntaa pitää hallita jonkin joukon asettamat ”viisaat”? Mielenkiintoinen kysymys, miten tällainen länsi eroaa mainituista ”näennäisdemokratioista"?

Globalistien maailmassa valtaa pitävät ylikansalliset organisaatiot, jotka voivat kävellä kansallisvaltioiden yli. Välineinä tällaiseen ja taloudellisten resurssien keräämisessä kansallisvaltioilta voi käyttää kansainvälisiä kauppasopimuksia ja ilmastonmuutoksen kaltaisten oppien avulla. Niiden oikeellisuudesta ei ole mitään varmaa tietoa, mutta se ei asioita haittaa. Kun takana on valtavat taloudelliset resurssit, se tuottaa mediavallan ja tiedotusvallan. Siis kysymys on siitä, kuka määrää, mikä kulloinkin on ”totuus”.

Taloudellisen voiman takia globalisteilla on ollut valtava ote kansallisvaltioiden johtajista ja kansojen edustajista. Kun kuuntelet esim. omia edustajiamme, jotka julistavat meidän omista asioistamme huolehtimisen ja omien etujemme ajamisen vaaralliseksi ja moraalittomaksi, olet törmännyt globalistiin.

Globalisaatiohanke ei kuitenkaan ole edennyt ilmeisestikään niin kuin on kuviteltu. Repeäminen alkoi Britannian erosta EU:sta. Sen jälkeen on yritetty saada brittejä perumaan hanketta. On aivan avoimesti kerrottu, että tavoitteena on tehdä erosta Britannialle niin karmea, että mikään muu maa ei siihen uskalla ryhtyä.

Ehkä suurin tappio globalisteille tapahtui USA:n presidentinvaaleissa loppuvuodesta 2016. Globalistien tukema Hillary Clinton hävisi Donald Trumpille. Trump oli miljardööri ja sellainen tausta oli luultavasti ainoa mahdollinen vaalien voittamiseen tuottamansa riippumattomuuden takia. Trump julisti vaaleissa USA:n ja sen asukkaiden asettamista etusijalle ja voitti. Monien tavallisten amerikkalaisten elinolosuhteet olivat vuosien ajan huonontuneet ja tyytymättömyys oli suurta. Vielä tänäkään päivänä ei ole loppunut kampanja Trumpin mustamaalaamiseksi. Millainen tyyppi hän oikeasti on, on vaikea sanoa asioita tietämättä, mutta länsimaiden poliittisen kentän hän sotki täydellisesti.

Euroopassa keskeisissä maissa globalistit ovat kuitenkin yhä vallassa. Keskeisessä asemassa ovat olleet Saksa ja Ranska, joiden johtajat Merkel ja Macron ovat ajaneet eurooppalaista liittovaltiota. Sen tien tasoittamiseksi on Eurooppaan tuotu valtavia määriä maahanmuuttajia islamilaisista maista. Siinä suhteessa Euroopan johtajat ovat tosiasiassa pelanneet islamilaisten maiden pussiin. Siitä on kuitenkin tullut tekijä, joka on johtamassa globalistien asemien romahtamiseen Euroopassakin. Itäinen Eurooppa on avoimessa kapinassa, Italian nykyinen hallitus kapinoi sekä EU:n talouskuria että maahanmuuttoa vastaan ja Saksassa Merkelin asema romahti maahanmuuttopolitiikkaan. Sekin ihme nähtiin, kun USA:n presidentinvaalien häviäjä Hillary Clinton kehotti eurooppalaisia maita luopumaan maahanmuuttopolitiikastaan, koska se johtaa kansallismielisten valtaan Euroopassa.

Toinen Euroopan liittovaltion voimahahmo Macron on Ranskassa suurissa vaikeuksissa. Hänen politiikkansa on suututtanut kansalaiset ja varsinkin ilmastonmuutoksen nimissä julistetut polttoaineiden hinnankorotukset ovat saaneet ihmiset avoimeen kapinaan. Ehkä 20% ranskalaisista tukee enää Macronia.

Palataan sitten siihen alkukysymykseen. Miten länsi pärjää pääkirjoituksessa mainitussa taistelussa Kiinaa, Venäjää, islamilaista maailmaa ym. vastaan? Pääkirjoitus peräänkuulutti länneltä yhtenäisyyttä. Meillä se on esimerkiksi ilmennyt vaatimuksina, että meilläkin tosiasiassa vallassa olevien globalistien politiikkaa ei saa arvostella, oli se miten hölmöä tahansa. Silloin kuulemma pelataan vastustajien pussiin.

Mutta kun globalistit ovat hävinneet kerta toisensa jälkeen, ajatus että kansallismieliset alistuisivat globalistien tahtoon on aika järjetön. Pikemminkin voisi vaatia, että globalistit luopuvat hankkeistaan maailman globaalin hallinnon pystyttämisestä. Vaikea kuvitella, että tästä syntyy mitään selkeää kompromissia lähiaikoina. Siispä länsi kulkee kohti tuota johdannossa mainittua ottelua pahasti ontuen.

Suomessa kansallismielisten mielipiteet on onnistuttu pitämään hyvin sivussa mediajulkisuudesta. Mutta Suomi on vain Euroopan syrjäkylä, joka ei kehityksen suuntaa määrää. Ratkaisevaa onkin, pystyvätkö suomalaiset johtajat ymmärtämään kehitystä ja tarvittaessa muuttamaan suuntaa rajustikin – kuten on tehty lukuisia kertoja historiassamme.