Harmaa eminenssi

Richard Pipes, Alexander Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De Kalb, 2016, 151 s.

Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.

Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen hajottamiseen.

Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.

Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.

Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937, aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.

Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.

Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset paljastettiin.

Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.

Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin, Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.

Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.

Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä, mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.

Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.

Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev ”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta. Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.

Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja, mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.

Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.

Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.

Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi viimeiseksi.

 Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.

Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo nähty ja tullaan näkemään.

Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.

Toki tämä tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy. Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.