Kiihotus

Kiihottuminen ja vastaavasti kiihotustilan aikaansaaminen eli kiihottaminen ovat aikamme ja jopa aikakautemme suuria teemoja.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten kiihottamista kirjoituksen tai kuvallisen esityksen avulla yleisesti halveksittiin helppohintaisena ja erityisesti taiteen piirissä sopimattomana asiana.

 Tämän mukaisesti lätkäytettiin niin sanottua huviveroa sellaisille kulttuurin tuotteille, joiden voitiin päätellä tehdyn vain rahan ansaitsemiseksi eikä taiteellisin tavoittein. Pornografia oli ruma sana ja myös raakuuksilla pelaavat helppohintaisuudet saivat osansa tästä suhtautumisesta.

Nyt asiat ovat toisin. Tom of Finland on julistettu suureksi taiteilijaksi, vaikka hän täysin avoimesti ilmoitti pornografisen tehon olevan hänen tavoitteenaan kuvia tehdessä. Ellei puntti pullistu, ei kuva ole onnistunut… Itse asiassa ainakin enemmistön mielestä paljon parempaa taidetta löytyy netistä pienellä googlauksella.

Ennen oli toisin. Vielä 1960-luvun alussa sensuuri valvoi kaikenlaista seksuaaliseen ja vastaavaan kiihotukseen pyrkivää materiaalia ja sekä kielsi että rankaisi veroilla alan yrittäjiä.

Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen. Taideteoksia, jotka eivät kiihota, ei sentään suorastaan kielletä, mutta tuskin niiden avulla kannattaa apurahoille pyrkiä. Vaaditaan vähintäänkin yhteiskunnallista kiihotusta, mutta sen pitää olla aivan tietynlaista. Rangaistuksia on tällä alalla myös luvassa.

Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Näin kertoo laki ja kuten huomataan, se on äärimmäisen venyväksi tehty.

Yleensä lakien säätäminen kai pyrkii vastaamaan tiettyyn yhteiskunnalliseen tarpeeseen. Pornografiapykälät ja rangaistusverot kukaties yrittivät tehdä kunnon taiteen kilpailukykyiseksi roskaviiteen rinnalla. Kauhea ajatella, mutta ehkäpä niillä jopa oli myönteistä merkitystä?

Nyt on sitten uudenlainen kiihotus valtion kieltolistalla. Itse asiassa kiihottua kai saa, kun tuskin muutakaan voi ja sen havaitseminen voi olla ylivoimaista, mutta sen ilmaiseminen on julistettu rangaistavaksi ja tuomioitakin jo annettu.

Laki on laki ja yleensä se on ollut tässä maassa tapana kokea pyhäksi, sillä aivan avoimesti mielettömiä lakeja meillä on säädetty harvoin. Toki kieltolaki oli aikoinaan tästä räikeä esimerkki ja lähes kaikkihan sitä myös rikkoivat.

Tilanne oli toinen sosialistimaissa, joissa ihmiset koetettiin pakottaa toimimaan normaaleissa arkipäivän asioissa vastoin tervettä järkeä ja omaa etuaan eli niin sanottuja taloudellisia lakeja. Siellä ei lopulta kukaan voinutkaan loppuun asti lakeja noudattaa.

Ongelmalliseksi saattavat yleisen lainkuuliaisuuden kulttuurin tehdä sellaiset lait, joiden noudattaminen on vastoin ihmisten vakaumusta tai tuottaa selvästi mielettömiä tuloksia. Sellaisessa tapauksessa syntyy vastarintaa, jota kutsutaan kansalaistottelemattomuudeksi. Se on useinkin terve reaktio, joka osoittaa, mikä on yleisen oikeustajun ja lain käyvän tulkinnan välinen ero.

Mikäli ero osoittautuu ylittämättömäksi, aukeaa valtiovallan ja hallintoalamaisten välille kuilu, joka voidaan ylittää vain lakia tai sen tulkintaa muuttamalla. Laki, jota ei kunnioiteta, mutta jonka noudattamista silti vaaditaan ja yritetään valvoa, johtaa yleisen lainkuuliaisuuden murenemiseen kuten aikoinaan kieltolaki tai vaikkapa Neuvostoliiton lain neuvostovastaisuutta koskevat pykälät. Taantumuksen osa on aina ankea ja lopulta toivoton.

On toki ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tätä asiaa tai halua sen olemassaoloa myöntää. Heidän ainoaksi keinokseen jää vaatia kovempia rangaistuksia ja tiukempaa valvontaa. Ennemmin tai myöhemmin tämä tie on kuljettu loppuun ja se, mikä halutaan kieltää, pakottaa tunnustamaan olemassaolonsa.

Tämä tapahtuu sillä edellytyksellä, että kielto kohdistuu johonkin normaaliin ja väistämättömään inhimillisen käyttäytymisen muotoon, joka koetaan oikeaksi ja kohtuulliseksi. ”Nollatoleranssi” kuuluu sen ihmisryhmän suosimiin käsitteisiin, jotka siitä huolimatta sitoutuvat mielettömyyteen ja yrittävät korvata rationaalisuuden emotionaalisella korviketoiminnalla.

Laki kiihotuksesta kansanryhmää vastaan muistuttaa kovasti surullisenkuuluisaa rauhanlakia. Sekin on helppo ulottaa koskemaan lähes mitä tahansa mielipiteenilmausta: ”levitetään…tietoa”… ”panetellaan… jotakin ryhmää… vakaumuksen vuoksi…” Tämähän voidaan tulkita niin, että on rikollista olla vaikkapa eri mieltä asiasta, joka koskee vakaumuksia (!) ja kertoa tämä avoimesti.

Panetteluksi voidaan leimata mikä tahansa jostakin ryhmästä esitetty mielipide, joka ei perustu tieteelliseen tutkimukseen tai perustuu sellaisiin tutkimustuloksiin, joita pidetään sopimattomina, kuten Tatu Vanhasen tutkimukset. Jopa kohdettaan ylistävät kommentit, mikäli ne ymmärretään sarkastisiksi, voitaneen tällaisen lain perusteella kriminalisoida.

Se, että jotakin voidaan tehdä, ei tarkoita että niin saisi tehdä tai peräti pitäisi tehdä. On asioita, joissa järjen käyttö on nimenomaisesti kielletty. Ne liittyvät muun muassa vartiopalvelukseen, jossa on varmistettava, ettei vartijaa huijata. Näissä asioissa sovelletaan ja voidaan mielekkäästi soveltaa niin sanottua nollatoleranssia. Sitten on asioita, joissa järjen käyttämättä jättäminen on itse asiassa rikollista tai muuten tuomittavaa. Sellaiset liittyvät esimerkiksi sananvapauden käytön rajoittamiseen.

Normaali, säädyllinen ihminen ymmärtää jopa John Stuart Milliä lukematta, miten tärkeää on sananvapauden mahdollisimman täydellinen salliminen ja miten törkeää on sen rajoittaminen oman tai oman puolueen mielipiteen suojelemiseksi ja toisenlaisten mielipiteiden tukahduttamiseksi.

Viralliselta taholta on, joltakin Jouni Niskanen-nimiseltä toimihenkilöltä nyt tullut ilmoitus, että ”väärien” mielipiteiden jakaminen ja ”peukuttaminenkin” netissä saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Niin kai on, jos sitä halutaan. Yhtä selvää on, että tämänlaatuinen ajatusten ja ilmaisujen poliisivalvonta täyttää totalitarismin tunnusmerkit. Kansanedustajien ja muiden sellaisten tahojen, joiden tehtävänä on valvoa kansan perusvapauksia, on nyt ehdottomasti syytä reagoida näihin puheisiin, jotka tulevat virkavaltaa käyttäviltä ihmisiltä.

Kansan kiihottuminen voidaan estää vain poistamalla sen syyt. Olihan meillä kerran myös ns. kiihotuslaki, mutta se oli voimassa vain pari vuotta, 1934-1936. Sellaista voidaan ehkä puolustella väliaikaisena toimena, jos esimerkiksi demokratia joutuu kriisiin?

Kysymys kuuluukin, onko meidän järjestelmämme nyt sitten jo kriisissä? Entä mitkä ovat kriisin syyt ja miten ne voidaan poistaa?  Normaaliin demokratiaan mielipiteiden poliisivalvonta ja kiihotuslait eivät kuulu. Milloin voisimme taas palata sellaiseen? Vai onko nyt vain otettu askel pitkällä tiellä, jolta ei paluuta ole…?