Rutto

Albert Camus, Rutto. Suom. Juha Mannerkorpi, Otava 1957, s. 391 s.

Nobelisti (1957) Albert Camus’n kirjoja luettiin tietenkin myös Savonlinnan yhteiskoulun äidinkielen tunneilla noin kuusikymmentä vuotta sitten ja ihan hyviähän ne olivatkin.

Rutto (1947) on kuvitelma siitä, miten tuo vanha keskiaikainen paiserutto nousi yllättäen haudastaan merentakaisen Ranskan (Algerian) Oranin kaupungissa, joka eristettiin ja joutui elämään puolisen vuotta poikkeustilassa, jolloin ihmisiä kuoli päivässä suorastaan satoja.

Oran oli sopivan iso kaupunki (tuohon aikaan parisataa tuhatta), jotta ihmisiä riitti kuolemaan tuollaisia määriä.

Sivumennen sanoen, tuo vastapäätä aurinkorannikkoa sijaitseva kaupunki oli ollut väestöltään aivan ylivoimaisesti eurooppalainen 1800-luvun alussa, jolloin Algeria valloitettiin. Algerian itsenäistyessä vuonna 1962 miljoona ranskalaista sitten lähti maasta ja myös tuolloin neljänsadan tuhannen asukkaan Oran menetti puolet asukkaistaan.

Että olihan siinäkin dramatiikkaa, mutta sitäpä ei vielä tiedetty, kun Rutto kirjoitettiin, eikä edes silloin, kun Nobelin palkinto annettiin. Asia oli kyllä enemmän tai vähemmän tiedossa silloin, kun Ruttoa Savonlinnan yhteiskoulussa luettiin.

Rutto -sana esiintyy meillä myös adjektiivissa rutosti, mikä tarkoittaa paljon ja nopeasti. Viron ruttu tarkoittaa, että jokin tapahtuu nopeasti. Ruttotaudin kohdalla nopeasti tulivat rajut oireet ja ainakin Camus’n kirjassa kuolema seurasi noin kolmen päivän kuluttua.

Oireita olivat ennen muuta imurauhasten turpoaminen ja tulehtuminen, paiseet sekä korkea kuume. Myöhemmin tuli lisäksi keuhko-oireita aiheuttava variantti.

Ruttoon ei ollut mitään valmista lääkettä eikä rokotetta ja niinpä ainoa keino oli kaupungin eristäminen. Vasta kuukausien päästä onnistui paikan päällä kehittää sekä toimiva rokote että seerumi.

Rutto alkoi omituisilla ilmiöillä, joista ensimmäinen oli rottien nouseminen koloistaan ihmisten ilmoille kuolemaan. Sen jälkeen miljoonia kirppuja jäi isännättömiksi, mainitsee kirjailija ja ne ilmeisesti levittivät tautia.

Itse kuvaus kyllä viittaa pikemmin siihen, että tauti levisi ensin rotista ihmisiin ja sitten ihmisestä toiseen.

Alkuvaiheessa kaikki tuntui uskomattomalta eikä sanaa rutto (la peste) uskaltanut kukaan edes sanoa. Pelättiin tietenkin paniikkia.

Kun kuolleita alkoi olla useita kymmeniä päivässä, oli pakko ottaa järeimmät aseet käyttöön. Koko suurkaupunki eristettiin. Jopa laivaliikenne katkaistiin ja vartioketju asetettiin estämään liikennettä kaupunkiin ja kaupungista.

Toki kaikkein välttämättömimmät yhteydet toimivat, eikä varsinaista nälänhätää syntynyt. Bensiini kuitenkin loppui aikanaan ja monien hyödykkeiden hinta kohosi hurjaksi. Salakuljettajat onnistuivat jossakin määrin harjoittamaan hyvin tuottavaa bisnestään.

Monista kummallisuuksista mainittakoon kielto uida meressä, mikä kenties tarkoitti ennen muuta suurten kokoontumisten estämistä uimarannoilla ja ehkä yleensä rantojen valvonnan tehostamista. Joka tapauksessa se teki elämästä monin verroin entistä viheliäisempää.

Eristyksen aikaan sattui nimittäin vielä poikkeuksellisen kuuma kesä. Kuumat tuulet Saharan suunnalta piiskasivat pölyistä kaupunkia, jonne sateita saatiin vasta alkutalvesta. Tässä pirullisen tukahduttavassa vankilassa rutto sitten teki kaameaa työtään. Sairastuneiden mahdollisuudet parantua olivat yksi kolmesta, joten Mustan surman kaltainen lopputulos näytti todennäköiseltä.

Rutto merkitsi eri ihmisille erilaisia asioita. Tavalliselle poroporvarille se oli tavaton, koko elämäntunnelman muuttava riesa, johon yleensä ajan mittaan turruttiin, vaikka osa yritti yhä uudelleen myös kapinoida ja murtautua ulos kaupungista.

Salakuljettajille kyseessä oli bisnes ja eräälle miehelle, jota olivat juuri ennen ruttoa kohdanneet suuret vastoinkäymiset, se oli suorastaan riemullinen, tasa-arvoistava tekijä, joka nyt toi muutkin samalle viivalle.

Muuan paikallinen kirkkoherra yritti virittäytyä kiittämään Herraa siitä vastoinkäymisestä, joka auttoi ihmistä löytämään sen, mikä maailmassa oli arvokasta. Kertoja, joka oli lääkäri, sen sijaan keskittyi tekemään voitavansa eli työskentelemään ruton leviämisen rajoittamiseksi.

Työ oli turhauttavaa ja tuskin palkitsi tekijäänsä näkyvillä saavutuksilla. Sitä paitsi se oli vaarallista.

Siihen saatiin kuitenkin mukaan niin tavallinen, hieman naurettava poroporvari, jolla oli kirjallista kunnianhimoa, kuin jokunen idealisti, joka koki velvollisuudekseen taistella maailman pahuutta vastaan. Myös onnettomuutta aluksi ylistänyt pappi liittyi joukkoon ja vielä muitakin.

Kirjoittaja korostaa sitä, miten vähän sankarillista taistelua tuo näännyttävä ja näennäisesti tehoton Sisyfoksen työ itse asiassa oli. Rutto oli jotakin, joka yhä uudelleen teki kaikki ponnistelut tyhjiksi. Siinä tuntui olevan sen koko olemus.

Silti oli ihmisiä, jotka ymmärsivät, että heidän ainoa moraalinen mahdollisuutensa oli tehdä velvollisuutensa, auttoipa se tai ei.

Jotkut, kuten erityisesti se humanisti, joka oli koko tuon ruton vastaisen työn sieluna, saivat palkakseen kuoleman. Ilmeisesti tässä halutaan alleviivata, ettei hyveelle automaattisesti tule mitään immanenttia korvausta.

Joka tapauksessa synneistä suurimmaksi kirjassa näyttää nousevan se asenne, joka hyväksyy ruton ja sen kaameat työt. Tämähän kuului sen onnettomuuksista kärsivän henkilön tapaukseen, joka ruton ansiosta sai tuntea olevansa muiden kanssa tasa-arvoinen.

Kaiketi tällainen asenne olisi hyvin sopinut myös itämaiseen ajatteluun ja stoalaiseen viisauteen. Camus’n sankareiden näkemys on joka tapauksessa aivan erilainen.

Loppujen lopuksi rutto voitettiin ja lukijalle jää se käsitys, että se oli mahdollista vain niiden aktivistien työllä, jotka koko ajan sitä yrittivät asian näennäisestä toivottomuudesta huolimatta.

Camus’n kirjat kuuluvat siihen filosofiseen kirjallisuuteen, joka oli suosittua myös parin sukupolven takaisessa Suomessa. Sodan järkytykset olivat panneet ihmiset koetukselle ja luultavasti he kaipasivat pohdintaa perusarvoista.

On kiinnostavaa antaako nykyinen epidemia aineksia kirjoille, jotka samassa määrin keskittyvät ihmiselämän peruskysymyksiin sen sijaan, että märehtisivät esimerkiksi nipistelytieteellisiä kysymyksenasetteluja ja/tai mielensä pahoittamisen ja piilonärkästymisen yhteiskunnallista merkitystä.