Arvopohjaa luotaamassa

Veikko Huovinen, Viime talvi. Arvokeskustelua. WSOY 1998, 241 s.

Ihan tavalliset päiväkirjat ovat usein antoisia. Niistä näkee kaikenlaista aikaansa kuuluvaa, myös sellaista, jota kirjoittaja ei varsinaisesti edes esittele, kun se on kaikille selvää muutenkin.

Kun kirjoittaja sattuu olemaan kirjallinen nero, kuten Huovinen ja keskiäkäisesti, kuten sanotaan, aikaansa seuraava, niin kannattaahan kirja lukea jo siksi, että muistaisi taas, millaista se maailma oikein oli kaksikymmentä vuotta sitten.

Tuohon aikaan toki oltiin tekemässä kohtalokkaita päätöksiä, muun muassa Euroopan rahaliittoon liittymisestä. Kansahan oli enimmäkseen vastaan, mutta niin sitä vain mentiin, että heilahti ja sielläpä sitä sitten ollaan. Meneehän tämä tässäkin, eipä sikäli, mutta olisihan sitä voinut vähemmänkin mokomasta asiasta ja sen autuudesta uhota jo etukäteen.

Jotkut ajanjaksot ovat huikean kehityksen aikaa, mutta joskus taas tuntuu kehityksen vauhti kovasti hellittävän ja sitä ikään kuin lillutaan jossakin suvannossa, eikä maisema juuri muutu.

Ihmeen vähän varsinaista uutta tuntuu maailmaan tai ainakaan Suomeen ilmaantuneen noiden parin vuosikymmenen aikana.

Paitsi tietenkin tietokoneita, myös internet oli tuolloin jo käytössä ja jopa hakukoneetkin. Goretex-vaatteet, GPS-navigaattorit, ekosähkö, kasvihuoneilmiö, siirtolaisuus, etätyöt, hävittäjähankinnat, kasvissyönti ja kaikenkarvainen viherpiperrys olivat jo tuolloin normaaleja ilmiöitä. Toden puhuminen taisi jo olla yhtä arkaluontoista kuin nyt, vaikka tabujen määrä lienee ollut pienempi eikä sanamagian tasolle ollut vielä aivan yleisesti taannuttu. Se ei kirjasta selviä.

Itse kertoja kyllä naputtelee tekstinsä ihan kirjoituskoneella ja aikoo mennä manan majoille puhtaana sieluna, jota ei internetti eikä muu moska ole turmellut.

Ei hän aikanaan niin harvinainen ollut. Muistanpa, että tiedotusopin professori Pertti Hemanuskin kertoi minulle kirjoittavansa ihan mekaanisella koneella. Pisti kirjeenkin, joka todisti samasta asiasta.

Nyt taidamme kaikki jo olla enemmän tai vähemmän turmeltuneita tässä suhteessa, mutta se tuntuu kyllä helpolta kestää.

MOT-ohjelmassa kertoo kirjoittaja tarkastellun kriittisesti kasvihuoneilmiötä. Ilmakehän turmeltumisella kun voitiin pelotella ja rutkasti uhkaillakin. Toki päästöjä oli vähennettävä, selvä se. Huovinenhan oli suuri luonnon ystävä, vaikka ei mikään patenttivihreä, kuten ei myöskään patentti-isänmaallinen.

Ajatellessaan puita ja ilmakehää Huovinen näyttää hiukan hurmioituvankin, vaikka toteaa, että kaikenlaista paniikkia oli saatettu lietsoa ilman kunnon perusteita. Yksi, jo ohimennyt kauhistuksen aihe oli ollut puiden neulasmassan harsuuntuminen. Mutta niin vain sekin ohi meni.

Kirkon aktiivisuus asioissa, jotka eivät sille kuulu, oli jo tuolloin suurta muotia. Kirkko kuulemma ainakin suunnitteli kannanottoa UPM-Kymmenen metsäprojektiin Indonesiassa ja neljäsataa pappia poseerasi Suurkirkon portailla maahanmuuttajia ”puolustamassa”. Erikoinen tapaushan se oli sekin.

Entäpäs kettutyttöjen tempaus, jossa turkiseläimiä ”vapautettiin” luontoon? Moinen tietenkin kismitti aitoa luonnonystävää, joka piti itsenäisyyspäivän virkistävimpänä tapauksena sitä, kun tarhanomistaja ampui haulikolla kettuaktivisteja ja onnistui haavoittamaan kolmea.

Ei Huovinen erityisesti tarhauksesta pitänyt, mutta vielä vähemmän moisesta riekkumisesta.

Minustakin asiassa oli jotakin myönteistä, vaikka kovien haulien käyttäminen on aina vaarallista, pitemmältäkin matkalta. Ennen muinoin sentään oli ihmisillä aina suolapanoksia, joiden käyttöä voi pitää suositeltavampana.

Huovinen oli myös innokas penkkiurheilija, vaikka inhosikin syvästi sitä tolkutonta älämölöötä, joka oli nyt kehittynyt etenkin pallopelien ympärille. Tuontitavaraahan se oli, apinointia, vaikkei hän sanaa käytäkään.

Suurena hyvän ruuan ystävänä Huovinen tunsi tervettä vastenmielisyyttä sellaisia ns. gourmet-annoksia kohtaan, jossa kastike oli roiskittu pitkin lautasta ja muutenkin tehty ruuasta luonnottoman näköinen tötterö, joka ei ruokahalua lisännyt. Mutta muodit ovat muoteja. Niin vain ne jo silloin olivat käytössä. Periytyykö tämä rappion laji itse asiassa 80-luvulta?

Kasvissyöjistä kirjoittaja siteeraa jotakuta Beachcomberia, joka kertoo: Kasvissyöjillä on ilkeät, pälyilevät silmät ja he nauravat kylmän laskelmoivasti. He nipistelevät pikkulapsia, varastavat postimerkkejä, juovat vettä ja hyväksyvät parran.

Tämä on epäilemättä totta, vaikka olisi liioiteltua väittää, mettä siinä on koko totuus.

Mitä itse vihanneksiin tulee, siteeraa Huovinen jotakuta Lebowitzia, jonka mielestä vihannekset ovat mielenkiintoisia, mutta niillä ei ole tarkoitusta ellei niiden vieressä ole hyvä pala lihaa.

Minusta olisi vaikeaa kumota tuota väitettä, enkä halua sitä yrittääkään.

Muuten kirjassa selostetaan aika lailla ajankohtaista politiikkaa, kirjoja, talvikalastusta ja luonnon tapahtumia. Kerran käydään myös Helsingissä, jossa kirjailija viihtyy erityisen hyvin hotellihuoneesaan ja ajattelee New Yorkin matkaa, jonka viettäisi kokonaan huoneessaan ja vilkaisisi välillä alas kadulle.

Sivumennen sanoen, Huovinen ilmoittaa kunnioittavansa Kekkosta ja kertoo, että välit olivat aikoinaan ihan hyvät. Linnassakin tuli pistäydyttyä useamman kerran. Siis itsenäisyyspäivänä.

Mitä itse otsikon tarkoittamaan ja aikanaan muodikkaaseen arvokeskusteluun tulee, kyseessä lienee kustantajan kanssa sovittu tai sen muuten vain antama otsikko. Huovinen ei toki rupea pohtimaan abstraktisti syntyjä syviä, mikä varmasti olisikin tylsää. Sen sijaan hän tarkastelee asioita humoristin asenteella, rinnastaen milloin mitäkin, yllättävästi ja hauskasti.

Siitäpä se syvällisyyskin syntyy.