Hulluuden kysymyksiä

Motto:

Joku katsoo voivansa syödä kaikkea,

mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia

Room. 14:2.

Kovinpa on korkea viranomainen(!) nyt ruvennut päätään vaivaamaan raamatun opetuksilla. Viittaan tässä tietenkin valtakunnansyyttäjän äskeiseen, ikimuistoiseen päätökseen ryhtyä selvittämään vanhoja vihapuheita.

Jo merkittävä juutalais-roomalainen toimihenkilö, Paavali, joka tosin oman todistuksensakin mukaan oli apostoleista pienin, totesi ettei evankeliumi järjellä pelannut, vaan että Jumala päin vastoin katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat (Kor. 1:21).

Sapienti sat.

Valtakunnansyyttäjän osoittama niin sanoakseni toisen kertaluvun hulluus ei todellakaan ole intellektuaalisesti kiinnostava asia sinänsä. Järkeilyn tunkeminen sinne, missä sille ei edes sen alkuperäisen esittäjän mukaan ole tilaa, on varsin säälittävä näytelmä, mutta ei pelkästään sitä.

Tulkoon vielä mainituksi, että myös tässä vihapuheessa tikun nokkaan nostettu homoseksuaalisuuden hylkääminen ja tuomitseminen on sekin erityisen selvästi alun perin tehty juuri Paavalin kirjeissä, kuten myös tuo evankeliumin hulluuden tunnustaminen.

Mutta ilman kontekstiahan me emme mitään tekstiä voi ymmärtää ja siksi kannattaa lukea ainakin koko roomalaiskirje, ettei sortuisi hölmöyteen, mikä on hulluutta pahempi asia. Hulluudessa sentään on usein niin sanoakseni metodi, kuten Hamletin salaneuvos Polonius aikoinaan huomasi ainakin tämän kyseisen prinssin kohdalla.

Asiahan on niin, että Paavali tuossa kirjeessään saarnaa nimenomaan suurta vapautta, todella reilua meininkiä aikansa mittapuulla mitaten.

Sen sijaan, että pidettäisiin kiinni kaiken maailman tabuista, jotka rajoittavat etenkin syömistä ja liikkumista (vrt. nykyisen ajan eri väriset hihhulit), hän kehottaa ottamaan rennosti ja syömään sitä, mikä maistuu. Kulkemistakaan eivät sapattisäännöt kahlitse.

Seksiin Paavali, tuo vanha nuorimies, suhtautui sen sijaan nihkeästi ja asetti kaikessa vaatimattomuudessaan itsensä esikuvaksi muillekin. Elleivät veljet ja sisaret kuitenkaan voisi itseään hillitä, heidän olisi ainakin syytä mennä naimisiin. Mutta edes avioliitossa ei seksi ollut yhtä hyvä asia kuin pidättyminen.

No, mitäpä sanoakaan, tässä asiassa Paavali oli yhtä nautintokielteinen kuin aikamme, tai sanotaan nyt uuden ajan, kuuluisin anarkisti Tolstoi.

Tolstoilla oli päähänpinttymiä, joiden syvimmästä merkityksestä en ole koskaan oikein päässyt selville, mutta ne näyttävät liittyneen jonkinlaiseen ajatukseen puhtauden ihanteesta, jolla ei ollut mitään tekemistä yliluonnollisten uskomusten kanssa.

Homoudesta en muista Tolstoin koskaan puhuneen mitään, joten valtakunnansyyttäjän ei kannattane ainakaan sillä perusteella ryhtyä valmistelemaan prosessia tuon profeetan kirjoitusten hävittämiseksi tai kätkemiseksi pois ihmisten saatavilta.

Mutta kyllähän Tolstoi syyllistyi moneen muuhun riettauteen virkakunnan ja papiston edessä. Hän kun näet otti tosissaan Jeesuksen opetukset ja osoitti kirkon ja valtion rikkovan niitä aivan häpeämättömästi, alkaen nyt vaikkapa valan vannomisesta. Lenin ei suotta arvostanut suuresti Tolstoin roolia Venäjän valtion heikentäjänä ja vallankumouksen valmistelijana.

Mutta mitä tekikään Paavali?

Paavalihan kehotti olemaan esivallalle kuuliainen ja sanoi kaiken esivallan olevan Jumalan asettamaa. Samaan aikaan hän myös vannotti seurakuntalaisia elämään nuhteettomasti, ”kuten päivällä eletään” -ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen.

Totean, että tällaiset suositukset perustuivat naiiviin uskoon, jonka mukaan viimeinen tuomio oli aivan pian tulossa ja sen takia oli iltaisin ja öisinkin syytä elää kuin päivällä konsanaan, vakavasti ja arvokkaasti.

Moinen suositus on tietenkin jyrkässä ristiriidassa koko huviteollisuuden idean kanssa ja mikäli se toteutuisi, merkitsisi se nykyisen kulttuurin loppua. Mutta sehän taitaakin jo häämöttää.

Joka tapauksessa Paavalin näennäinen suvaitsevaisuus ja mairea vapauspuhe on nykykontekstissa ymmärrettävä tosiasiallisena hyökkäyksenä yhteiskunta- ja talouselämämme perusteita vastaan. Valtakunnansyyttäjälle tässä on jo ex analogia riittävästi aihetta ryhtyä vakaviin ja määrätietoisiin toimiin tällaisen sanoman levittäjiä ja tarjolla pitäjiä vastaan.

Leo Tolstoi, joka monessa suhteessa on Paavalin linjoilla, mutta suhteessaan valtioon häntä olennaisesti radikaalimpi, on tietenkin vielä paljon selvempi tapaus.

Olen koettanut miettiä, tekikö pyhä Ioann Kronstadtilainen luihusti ja arvottomasti hyökätessään Tolstoita vastaan ( Ks. https://omolenko.com/biblio/ioann_Kr_tolst.htm  Korjaus tekstiin: p.o. ”ex ungue leonem”.) Tämä pyhimyshän on asian vuoksi leimattu obskurantiksi ja opportunistiksi.

Pyhä Johanneshan on tuossa erityisen pöyristynyt siitä, että Tolstoi tuomitsee sekä vanhan että uuden testamentin vahingollisiksi kirjoiksi eli siis nykytermein sanottuna vihapuheeksi, vaikka onhan niissä paljon muutakin. Tolstoi siis asetti oman sokean järkensä jumalallisen järjen yläpuolelle ja sitä tuomitsemaan.

Mikä mies se tällainen oikein oli? Lyhyesti sanoen hän oli Pyhän Johanneksen mukaan kiljuva jalopeura (lev), joka ympäri käy etsiessään niitä, joita voisi nielaista (Это Лев рыкающий, ищущий кого поглотить. И скольких он поглотил чрез свои льстивые листки! )

Toki kirkolla on oikeus ja velvollisuuskin päättää, millaista oppia se suvaitsee keskuudessaan. Mutta valtion ja kansalaisen suhteen kanssa on hieman toisin. Valtio, joka ei ole totalitaarinen, jättää rauhaan suurimman osan ihmiselämän sfäärejä.

Usko, seksuaalisuus, ruokavalio, kotielämä ja ihmissuhteet eivät kuulu julkisen vallankäytön piiriin, vaikka ne saattavat yksilöiden uskomuksissa olla aivan keskeisiä asioita.

Tai ehkä pitäisi sanoa, etteivät ne kuuluneet esivallalle sellaisessa valtiossa, joka ei ollut totalitaarinen.

Mikäli valtion korkea edustaja alkaa tutkia, millaisia uskonnon piiriin kuuluvia hullutuksia sen piirissä saa esittää ja uskoa ja mitä ei, ollaan liukkaalla tiellä. Onhan tätä tällaistakin jo nähty ja kokeiltu ja juuri siksi onkin suhtauduttava ehdottoman kielteisesti valtion oikeuteen puuttua kansalaistensa uskomuksiin.

Ketään ei voi kieltää uskomasta, että mässääminen tai sianlihan syönti tai maidonjuonti tai juopottelu tai homoilu ovat pahasta. Yhtä selvää on, että vakaumuksensa saa myös ilmoittaa julkisesti.

 On sitten aivan toinen asia, mikäli uskovat yrittävät väkivalloin estää toisin ajattelevia noita syntejä harjoittamasta.

Mikäli suorastaan vaaditaan käyttämään väkivaltaa ja jopa kuolemanrangaistusta joitakin syntisiä kohtaan, ollaan epäilemättä jo harmaalla alueella. Onhan tässä kyseessä vallitsevan lainsäädäntömme kanssa ristiriidassa oleva vaatimus.

Mutta ellei vaatimus kohdistu yksilöihin, vaan valtioon, on kyseessä vielä eri asia. Kuka ja millä perusteella voisi kieltää vaatimasta muutoksia lainsäädäntöön? Jos maassa on sananvapaus, niin sen täytyy sallia myös vallitsevan lainsäädännön kritisoiminen.

 Jos joku haluaa vaatia meillekin sharia-lakia, lapsiavioliittoja, naisten hunnuttamista, homojen tappamista ja sianlihaa syövien ja viiniä juovien ruoskimista, niin siinähän vaatii ja toivottavasti myös esittää asiansa mahdollisimman selkeästi.

Vasta silloin, kun joku ihminen tai ihmisryhmä ryhtyy konkreettisesti omaksumaan esivallan roolia ja uhkaa tai suorastaan todella vahingoittaa niitä, jotka sen mielestä ovat syntisiä, mutta valtakunnan lain mukaan syyttömiä, on esivallan syytä kaivaa esiin miekkansa ja mennä väliin.

Mikäli esivalta sen sijaan ryhtyy teologiksi ja rupeaa tulkitsemaan pyhiä kirjoituksia kaikessa niiden abstraktisuudessa ja jumalalliseksi ajatellussa hulluudessa, ollaan jo hölmöyden äärimmäisillä rajoilla. Sitä ei enää kannata kunnioittaa hulluuden arvokkaalla nimellä.