Kasakkajesauli Nurmijärveltä

Paul Linder, Keisarillisen kaartin upseerina. Otava 1938, 367 s.

Linderien merkittävä suku tunnetaan. Aikanaan Mannerheimin lanko, kamariherra Hjalmar Linder omisti Kytäjän kartanon, joka oli maamme toiseksi suurin ja lisäksi vielä Mustion kartanon ja paljon muuta, Lohjan selluloosatehdas mukaan lukien. Ylihovijahtimestari Konstantinista onkin tullut jo kirjoitettua (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=linder ).

Suomen oloissa Hjalmar pystyi pitämään varsin poikkeuksellista elintasoa. Kuvaavaa lienee, että kun hän kutsui vieraakseen hirvijahtiin erään suuriruhtinaan, tämä saapui erikoisjunalla Pietarista ja vietiin sitten asemalta Lohjalle kahdella Rolls-Roycella.

Nautittuaan pari päivää paikallista vieraanvaraisuutta suuriruhtinas totesi, että hän nyt tietää, ”miten on elettävä”. Taisi sekä isännälle että vieraalle sopia epiteetti bon vivant.

Sivumennen sanoen, Hjalmarilla riitti myös empatiaa kansan suuntaan ja hän tunnetusti puuttui vuonna 1918 arkebuseerauksiin ja vankileirikurjuuteen ja sai siitä hyvästä luokkaveljien vihat niskoilleen ja katsoi parhaaksi poistua maasta.

Mutta nyt on kyseessä Paul, joka kirjoitti Helsingissä ylioppilaaksi vuonna 1892 ja aloitteli juridisia opintoja täkäläisessä yliopistossa. Hän suoritti myös asevelvollisuutensa Suomen kaartissa.

Mieli teki kuitenkin suurempiin ympyröihin ja niin hän matkusti vuodeksi Venäjälle Tulan tienoille opiskelemaan kieltä. Sinne hänet järjesti Hugo Standertskjöld, joka toimi Tulan kivääritehtaan ja patruunatehtaan vuokraajana.

Yllättävää kyllä, itse Leo Tolstoi kutsui Hugon vierailulle Jasnaja Poljanaan ja Paul sai tulla seuraksi, vaikka ei vielä venäjää osannutkaan ja joutui pärjäilemään ranskalla. Sivuennen sanoen, Paul kävi myös nuoren kreivi Tolstoin kutsumana tanssiaisissa Tulan aateliskokouksen talossa, jossa viime viikolla pidettiin suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi.

Vuoden kieliopintojen ja kaksivuotisen Nikolain (eikä Nikolajevskin) ratsuväkikoulun jälkeen upseerinplanttu saattoi ryhtyä palvelukseen ja pääsi peräti henkikaartin ulaanirykmenttiin.

Henkikaartiin kuului suuri määrä rykmenttejä, mutta Paulille joka tapauksessa tarjoutui siinä yhteydessä tilaisuus päästä varsin lähelle keisarillista perhettä ja hän tutustui myös moniin suuriruhtinaisiin. Ulkomaisista suuruuksista tuttavaksi tuli Ranskan prinssi Louis Napoleon, joka palveli kaartissa kenraalina.

Merkittävistä vieraista kirjoittaja mainitsee muun muassa Saksan keisari Wilhelmin, joka oli Viipurin rykmentin kunniakomentaja. Kaikkien yllätykseksi Wilhelm manöövereillä komensi joukkoaan puhtaalla venäjän kielellä ja osoitti hallitsevansa myös venäläisen ohjesäännön.

Kaartilaisen elämään kuului loputtomasti manöövereitä, mutta myös loisteliaita juhlia, joita erilaiset mesenaatit tarjoilivat. Kirjoittaja kuvaa harvinaisen elävästi ja perusteellisesti muun muassa sitä, miten kymmenien komeasti pukeutuneiden ratsuväen osastojen tuhannet miehet ja hevoset opetettiin Mars-kentällä hurjaan koreografiaan, jota suuret ihmisjoukot ihailivat.

Jopa vuosittaisella Krasnoje selon leirillä oli varattu tilat myös naispuolisille katsojille ja siellä esitettiin jopa balettia.

Noilla leireillähän oli aina myös henkikaartin suomalainen tarkk’ampujapataljoona (jota ei pidä sekoittaa henkikaartin suomenmaalaiseen rykmenttiin, joka ei ollut lainkaan suomalainen). Sen elämästä leirillä voi lukea monista tuon ajan lehdistä.

Monikansallisessa ympäristössään Paul toki tapasi myös suomalaisia upseereita, joita Venäjän armeijassa oli paljonkin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mirko ). Mannerheimin hän kertoo kuitenkin tavanneensa vasta rintamalla.

Myös kaartin ratsuväestä muodostettiin sitten osasto, joka lähetettiin Japanin sotaan ja sinne meni myös kirjoittaja. Tarinat sodasta ovat aika tavanomaisia, alkaen siitä valheellisesta uutisesta, jonka mukaan Venäjän laivasto oli Tsušimassa saanut murskavoiton ja päätyen siihen, upseereille vaaralliseen ”svabodaan”, joka vallitsi joukkojen sitten palatessa Pietariin.

Ensimmäiseen maailmansotaan Paul ei lähtenyt enää kaartinjoukoissa, vaan Kubanin kasakoiden jesaulina (kapteeni). Linjajoukkoihin siirtyvät kaartilaiset saivat automaattisesti yhden arvoluokan korotuksen. Kirjan kannessa hän esiintyy tämän virkansa mukaisessa tšerkessiläistakissa patruunataskuineen.

Venäjän sota meni sitten kuten meni ja vuoden 1917 lopulla kirjoittaja siirtyi Suomeen. Hän oli jo eversti ja olisi ollut oikeutettu eron jälkeen saamaan kenraalin arvon, mutta noissa oloissa se ei onnistunut, hänen ilmeiseksi harmikseen.

Mannerheimin kohdallahan asiat olivat paremmin ja hänelle myönnettiin vuoden 1918 alussa eläke, jota hän ei tainnut koskaan nostaa.

Paul ei kuitenkaan viihtynyt Suomessa, vaan matkusti oitis Brasiliaan, jossa harrasti bisnestä vaihtelevalla menestyksellä. Välillä hän asui Pariisissakin.

Suomeen hän kuitenkin palasi eikä ole vailla mielenkiintoa lukea, mitä suuri kosmopoliitti kirjoittaa loppusanoissa. Hän nimittäin katsoo voivansa ilman pienintäkään epäilystä sanoa, että nykyinen Suomi on maailman miellyttävin ja rauhallisin kolkka sille, joka kykenee käsittämään, kuinka paljon viehätystään tämä maa alkuperäisessä kauneudessaan on säilyttänyt kyettyään vielä selviytymään kansainvälisyyden syleilystä, joka tuhoaa kaiken sulon.

Eläköön ja kukoistakoon maa ikuisesti niin kuin nyt, ilman sisäisiä ristiriitoja, hiljaisessa rauhassaan.

Tämä on kiitettävää isänmaallisuutta ja tuntuisi olevan aika tyypillistä muidenkin Venäjällä palvelleiden maanmiesten tunnelmille sen jälkeen, kun he olivat ulkomaiselta uraltaan palanneet ( Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=gerich ).

Toki tänä sanoma kannattaa nauttia suolahiukkasen kera, cum grano salis. Mieleen tulee myös Charles Kingsleyn runo The Last Buccaneer:

Paul oli tuota yläkerran väkeä, jolla oli tilaisuus nauttia parhaita herkkuja kaikkialla, mikä toki myönteisenä seikkana todettakoon.