Myös musiikki kehittyy

Musiikki on taiteista suurempaa, lauloi aikoinaan Hiski Salomaa, joka tunnetusti herätti myös intohimoja. Joissakin piireissä olisi haluttu yhteiskunnan varoilla levitettävän musiikin olevan hienompaa kuin Hiskin sinänsä tarttuvat renkutukset.

Se oli sitä aikaa, kun ns. kevyttä musiikkia kuuli radiosta vain lauantaisin. Lauantain toivotuista alkoi puoli kuuden aikaan, virsien, Cavalleria rusticanan, Oersialaisen torin ja Miliza Korjuksen laulaman Warum-laulun jälkeen tulla kotimaista iskelmää, jonka tulva päättyi vasta, kun iltakellot ilmoittivat pyhän alkaneen.

Siinäpä olikin kevennystä koko viikoksi! Kun harvalla oli varaa ostella äänilevyjä, kirjoitettiin laulun sanoja muistiin tai ostettiin ns. toivelauluvihkoja. Moni kirjoitti sitten radioon levytoiveensa, joka joillekin onnellisille lauantai-ehtoona myös toteutui.

Iskelmistä hyvin suuri osa oli venäläisiä kansanlauluja, joista ei tarvinnut rojalteja maksaa ja jotka useassa tapauksessa Pietarista peräisin olevat muusikkomme osasivat ulkoa. Toinen suuri ryhmä olivat italialaiset iskelmät.

 Joskus harvoin ilmestyi joukkoon jokin saksalainen iskelmä, kuten Beethovenin Für Elisestä muunneltu Rote Rosen werden blühn tai Freddyn laulama Die Gitarre und das Meer. Amerikka oli niukasti edustettuna, mutta toki Preerian keltainen ruusu oli mukana ja tietenkin Susanna ja vielä jokin muu.

Jazzin harrastajat olivat oma joukkonsa ja Louis ”Satchmo” Armstrong, Benny Goodman ja muutama muu olivat hyvin tunnettuja, alansa mestareita.

Sitten tuli tämä rock and roll, josta kerrottiin, että kun konsertteja pidettiin, tytöt kirkuivat ja pyörtyivät ja pojat särkivät penkkejä. Sama rituaali toistui kaikkialla.

Kyseisiä kappaleita uskallettiin sitten joskus soittaa radiossakin. Aluksi kai pelättiin, että käy kuten jossakin apokryfisessä joukkohypnoositapauksessa, jossa hypnotisoija oli saanut valtaansa tuhansia ihmisiä.

No, eihän se rokki radiossa kuulostanut oikeastaan yhtään miltään. Kukaan ei liene kotonaan sen takia särkenyt yhtään tuolia tai pöytää, tuskin radiotakaan.

Joka tapauksessa jumputus oli nyt täällä ja kun siihen liitettiin sopivan suggestiivinen elehtiminen ja ääntely, voitiin suuriakin yleisöjä saada mukaan, mikäli he olivat sopivassa hengessä valmistautuneet ja yhteen kerääntyneet.

Olennainen asia oli ymmärtääkseni juuri joukkosuggestio. Ilmiötähän on sen jälkeen hyödynnetty ja kasvatettu se megalomaanisiin mittoihin.

Kyseessä on miljardibisnes ja nuoriso saapuu paikalle jopa maapallon toiselta puolelta saadakseen hurmaantua idolinsa suggeroiman monituhantisen joukon tahdissa. Jotakin samaa kai tapahtuu myös suurissa herätyskokouksissa ja jopa poliittisten liikkeiden tapahtumissa.

Kyseessä on siis klassinen massailmiö, jollaisessa tyhmyys aina tiivistyy. Omasta minuudesta luopuminen näyttää saavan porukan transsiin, johon liittyy joskus euforiaa ja joskus aggressiota ja joskus kai molempia.

On selvää, että huumeet vahvistavat olennaisesti ilmiötä, jolla muutenkin on huumeenkaltaisia vaikutuksia.

Mikäpäs siinä. Asia on jokseenkin varmasti vanha ja luulenpa, että Colosseumilla hurrannut yleisö tuntisi heti olonsa kotoisaksi, mikäli se herätettäisiin jollekin nykypäivän stadionille kuuntelemaan ns. tähtien esiintymistä.

Itse asiassa kyse ei ole kuuntelemisesta, minkä voi tehdä kotonakin, vaan osallistumisesta kaikilla aisteilla. Samaan aikaan oma järki ja tahto sammutetaan ja liitytään suurempaan kokonaisuuteen. Kyseessä on siis jokseenkin sama asia kuin ns. roskajoukkoilmiössä (siitä ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=roskav%C3%A4ki ).

Aivan äskettäin opin uudesta kulttuurimme saavutuksesta, jonka nimi on moshing. Se merkitsee sitä, että konserttiin (!) osallistuvat nuoret heiluttelevat hurjasti päätään, jossa mielellään kasvaa pitkä tukka. Näitä heilyuttelijoita sitten kokoontuu yhteen laumaan, joka tunnetaan nimellä moshing pit. Tässä nämä hyppivät toisiaan vasten ja arvatenkin silloin tällöin kalauttavat myös huimat päänsä yhteen.

Ainakin homma on vaarallista, sillä kaikkitietävä wikipedia kertoo kuolematapauksia sattuneen. Mutta sellainenhan kai aina antaa hommalle hohtoa.

Suomessa joskus viikko sitten pidetyssä tapahtumassa kuulemma oli joku moshaaja menettänyt tajuntansa, jolloin esiräppääjä oli puuttunut asiaan henkilön pelastamiseksi, mikä lienee onnistunut. Sivumennen sanoen, moshaus oli aloitettu valotaululle ilmestyneen käskyn mukaisesti.

Jotenkin arvattavaa on, että moinen muoti liittyy nimenomaan rap-tapahtumiin, etten sanoisi konsertteihin. Kyseessähän on sellainen taiteen laji, jossa laulu on korvattu kähinällä, joka muistuttaa jonkinlaista rujoa runoutta. Sen etuna on, ettei tarvitse osata mitään.

Aiheet ovat seksi, huumekauppa ja väkivalta. Joku alan lajike, taisi olla mafioso rap, puolestaan rehentelee rikoksella saadulla luksuselämällä eli siis sen kuvittelemisella.

Yhtä kaikki, kyseessä on slummissa asuvan loisväestön kehittämä taiteenlaji, jossa ihannoidaan sitä ympäristöä, jossa se on syntynyt. Koko genren ydin lienee ns. gangsta rap, josta kaikkitietävä wikipedia kertoo: ”Gangsta rappia on syytetty esimerkiksi väkivallan, sovinismin, katujengien ja rikollisuuden ylistämisestä. Gangstaräppärit ovat puolustautuneet sanomalla, että he vain kuvaavat kappaleissaan katuelämän todellisuutta”.

No, siinähän sitä on puolustusta kyllin.

Se, että meilläkin moinen kulttuurin muoto on suuressa huudossa, on kuitenkin kummallista, kun itse nuo slummit sentään puuttuvat meiltä -vielä.

Joka tapauksessa on ilmeistä, että niiden tuottamassa kulttuurissa nähdään jotakin esikuvallista ja tavoiteltavaa.

Verrattuna puolen vuosisadan takaiseen tilanteeseen, kulttuurimme on edennyt jättiläisaskelin. Mitä tunteita ja odotuksia sen suunta herättää, on juttu erikseen.

Lopetan tämän katsauksen toistamalla aikamme suuren perusviisauden: kuka voisi mennä arvostelemaan toisten mieltymyksiä ja millä perusteella? Vai voisiko sentään ja pitäisikö siihen kyetä?

Repikää siitä.