Liberalismin ongelmia

Pikku kirjasesta ”Arabialaista viisautta” (Arabskaja mudrost) huomasin sananparren, jonka mukaan raha on hyvä renki, mutta huono isäntä.

No, eihän idea kovin tuore ole, mutta sitäkin tärkeämpi.

Kun raha pääsee isännäksi, joutuu sen palvelija kovaan kouluun, jossa ei ole lepoa eikä rauhaa, kuten jo Saarnaaja totesi. Harvinaista ei ole, että upporikkaat saattavat suorastaan psykoottisesti tulla saitureiksi, jotka eivät uskalla edes koskea palvomaansa rikkauteen.

Rahan tulee tosiaankin olla vain rengin asemassa, kuten koiran tulee olla perheessä ja sotilaan valtiossa. Jos arvojärjestys järkkyy, on seurauksia ikävä katsella.

Tämä vain tuli mieleeni lukiessani hesarin pääkirjoitusta ja Sixten Korkmanin kolumnia. Siellä näyttää rahan herruuden olettaminen käsitetyn suurimmaksi viisaudeksi. Liberalismikin on hyvää siksi, että se palvelee hyvin tuota herraa.

 Epäilemättä Venäjä tekee väärin salliessaan valtion suuren roolin taloudessa, kuten IMF olettaa. Sen kasvuhan voisi voinut viime vuosina olla jopa prosenttiyksikön verran suurempaa ilman erinäisiä ongelmia, joihin kuuluu öljynhinnan aleneminen ja mm. talouspakotteiden vaikutus.

Pari vuosikymmentä sitten muistan IMF:n paheksuneen sitä, ettei Venäjän vanhaa, ruostunutta teollisuutta tapettu ja sijoitettu sen sijaan pääomia uuteen ja tuottavaan.

Turha sanoakaan, mitä se olisi merkinnyt niille yhden tehtaan kaupungeille, joita Venäjä on täynnänsä. Siinä sitten kävi vähän kuin sen ampiaisen kanssa, joka ei taannoisten tiedemiesten mukaan edes voinut lentää, mutta lensi vain.

Korkman luonnehtii Venäjän viime vuosien talouskehitystä sanalla surkea, mutta kaikki on suhteellista. Onhan se sentään koko ajan rämpinyt eteenpäin myös suurten kasvuvuosien jälkeen, vaikka yleinen viisaus koko ajan julisti, että romahdus tulee kahden vuoden sisällä, kunhan pakotteet purevat.

Mutta eiväthän ne purreet.

Siitä huolimatta on kovin huolestuttavaa, että Venäjän ja läntisen Euroopan välille on rakentunut vastakkainasettelu, jossa jopa täysin mielettömästi uhkaillaan ydintuholla, vaikka kukaan ei ole vielä kertonut, mikä on se niin suuri periaatteellinen kuilu, joka oikeuttaisi edes yhden pikkukaupungin ihmisten käristämisen kuoliaaksi.

Mutta jos nyt puhumme siitä rahasta ja sen, eli siis sillä saatavien hyödykkeiden lisäämisestä, näyttäisi tosiaan siltä, että liberalismille on niukasti hyviä vaihtoehtoja, kuten Korkman kolumninsa otsikoi.

Itse asiassa hän kuitenkin vesittää koko käsitteen sulkemalla sen piiriin myös pohjoismaisen sosialismin ja samaan aikaan sulkemalla siitä pois amerikkalaisen demokratian sikäli, kuin se tuottaa Trumpin kaltaisia poliitikkoja.

Nyt on kuitenkin niin, että liberaali poliittinen järjestelmä on liberaali vain sikäli, kuin sen piirissä ihmisillä on täysi vapaus äänestää valtaan mieleisiään henkilöitä. Sellainen liberalismi, jossa vain tietyt mielipiteet ovat sallittuja, muistuttaa totalitarismia ja tietyssä vaiheessa muuttuu sellaiseksi.

Ellei asiaa ymmärrä, kannattaa tutustua totalitaarisen demokratian historiaan, jota J.L. Talmon on ansiokkaasti tutkinut.

Korkman muistuttaa, että liberaaleiksi tunnustautuneet maat ovat taloudellisesti pärjänneet hyvin, kun taas putinilainen ei-liberaali demokratia on viimeisten viiden vuoden aikana menestynyt huonosti.

Tähän olisi voinut lisätä senkin, että Venäjä oli sitä ennen, lähes kymmenen vuoden ajan, pärjännyt ei ainoastaan hyvin, vaan jopa erinomaisesti.

Nyt menestyksen jatko saattaa kyllä olla korkean kynnyksen edessä, kuten on jo kauan uumoiltu. On aivan mahdollista, että Putin on lyhytnäköisellä politiikallaan tuominnut maansa kyräileväksi syrjästäkatsojaksi ja nurkasta huutelijaksi maailman kansojen yhteisössä, vaikka olisi voinut olla mahdollista päästä niiden eturiviin.

Venäjästä ei ole kenellekään esikuvaksi, vakuuttaa Korkman ja tämän voi kyllä uskoa. eihän toista samanlaista maata voi löytääkään.

Huvittavaa kyllä, maan patrioottiset voimat korostavat altruismia ja henkisten arvojen ensisijaisuutta materiaalisten rinnalla, mutta samaan aikaan köyhää kyykytetään ja rikkaita varkaita suositaan aivan häpeämättömästi.

Mutta tällaisen puhetavan me tunnemme jo niin sanotun neuvostovallan ajoilta. Propaganda väitti silloin maan olevan paratiisi sorretuille ja solvatuille samaan aikaan kun se tosiasiassa piti ”hallitsevaa” työväenluokkaa tiukoissa pihdeissä.

Autoritaarisen Venäjän esimerkki ei moniakaan houkuttele, eikä syynä ole vain se, ettei sen talouskasvu tällä hetkellä ole sen parempaa kuin lännessäkään- ainakaan vielä.

Poliittinen vapaus on arvo sinänsä ja siihen kuuluu tosiaankin oikeus äänestää valtaan vaikkapa konservatiivisia voimia. Ellei joku asiaa tiennyt, huomautan, että konservatismi on osa liberaalista jatkumoa, joka taas poikkeaa periaatteellisella tasolla radikalismista.

Venäjällä liberalismi ei ole koskaan menestynyt. Muuan Viktor Leontowitsch julkaisi aikoinaan perusteoksen Geschichte des Liberalismus in Russland.

Sen nimi kannattaa panna merkille. Siinä otetaan huomion, ettei kyseessä ollut Russischer Liberalismus eli venäläinen liberalismi, koska sellaista ei ollut, vaan läntinen ideologia, jolla oli omat kohtalonsa Venäjällä.

Tänäänkin Venäjällä toimii niin sanottu Liberaalidemokraattinen puolue. Epäilemättä kyseessä on eräänlainen koomikkopuolue, jollaiset ovat nykyään muuallakin muodissa, tämä tapaus kuitenkin mielestäni ansaitsee hieman tarkastelua.

Kerran puolueen puheenjohtaja Žirinovski puheessaan todisteli, että Venäjällä oli aina mennyt huonosti, kun vallassa olivat olleet liberaalit ja demokraatit.

Kun muuan toisen puolueen edustaja kysäisi, mikä nimi Vladimir Volfovitšin omalla puolueella sitten oikein oli, tämä vastasi häkeltymättä: Žirinovskin puolue. Ei hän suotta ole juristin poika.

Muuan merkittävä tämän puolueen linjaus oli noin neljännesvuosista sitten esitetty ajatus, että Turkki voitaisiin liittää Venäjään. Tämä voidaan tehdä aivan demokraattisesti, selitti Žirinovski: pidetään kansanäänestys, johon ottavat osaa sekä turkkilaiset että venäläiset. Venäläiset, joilla on enemmistö, tietenkin voittavat ja enemmistön valtaanhan demokratia ja liberalismi aina pyrkivätkin.

Asialle voi hymähtää, mutta ehkäpä sentään on syytä myös pysähtyä miettimään, onko siinä syvempääkin totuutta,

Silloin, kun kansainvälisissä yhteyksissä enemmistö ratkaisee asiat, ollaan epäilemättä jonkin määritelmän mukaan demokratian kannalla.

Suomen kaltaisille pienille maille kyseessä saattaa kuitenkin olla joutuminen suurempien kansojen ylivoiman armoille.