Kuluvan viikon merkittäviin puheenaiheisiin lukeutuu viime viikonloppuna Suomen viranomaisten toteuttama laaja operaatio Turun saariston Airistolla. Virallisesti operaatio liittyy talousrikostutkintaan keskeisenä kohteenaan Airiston Helmi oy ja sen venäläiskytkennät. Taustalla ovat kuitenkin ennen kaikkea Suomen kannalta oleelliset maanpuolustukselliset ulottuvuudet. Tosiasia on se, että Suomen kannalta elintärkeiden Turun saariston meriväylien varrella sijaitsee lukuisia venäläisomisteisia alueita, joiden infrastruktuuri mahdollistaa niiden tehokkaan vaarallisen sotilaallisen käytön Suomea vastaan.

Kuten Arja Paananen katsoo Kommentti-artikkelissaan Ilta-Sanomissa 27.9.2018, Airisto-tematiikan käsittely oli vähintäänkin outoa siinä tiedotustilaisuudessa, joka järjestettiin Venäjän pääministeri Dmitri Medvedevin ja Suomen pääministeri Juha Sipilän tapaamisen yhteydessä 26.9.2018 Helsingissä. Venäläinen lehdistö ei kysynyt ministereiltä mitään tästä aiheesta ja suomalaisen median edustajien kysyttyä suoraan Turun saariston venäläisomisteisten alueiden helikopterikentistä ja muusta sotilaallistyyppisestä infrastruktuurista, sanoi Medvedev naureskellen pitävänsä tällaisia sotilasulottuvuuspohdintoja ”vainoharhaisina” ja ”tulehtuneista aivoista” peräisin olevina. Sipilä puolestaan päätti oman vastauksensa toteamalla, että on ”helppo yhtyä näihin kollegan kommentteihin”.

Sotilaallisista asioista Airisto-tematiikassa kuitenkin lopulta on vakavasti kyse, kuten Timo Paunonen Ilta-Sanomien Kommentti-artikkelissaan 26.9.2018 ”Massiivisen Airisto-operaation sotilaallinen pihvi on tässä: kuka ehtii Ahvenanmaalle ensin?” realistisesti perustelee. Tämä artikkeli on syytä lukea huolellisesti ja ajatuksella.

Aivan oikeassa on analyysissään myös filosofian ja valtiotieteen tohtori ja Suomen Perustan tutkija Jukka Hankamäki Oikean Median artikkelissaan ”Venäläisten maihinnousu Airistolla” 26.9.2018. Hankamäki kirjoittaa:

”Nyt on kyseessä venäläisten maihinnousu Airistolla, kun hämärät venäläisliikemiehet ovat ostaneet alueelta kokonaisia saaria ja ripustelleet rakennusten pieliin valvontakameroita. Turun saaristossa sijaitseva Airisto on paitsi kaunista, myös strategisesti tärkeää aluetta, jolla venäläiset voivat kontrolloida Suomen viennin ja tuonnin reittejä sekä tukea Venäjän pyrkimyksiä laajentaa merenrantanäköalojaan esimerkiksi Ahvenanmaan äkillisellä militarisoinnilla.”

”Niinpä minua huvittaa median, viranomaisten ja valtavirtapoliitikkojen silmien pyörittely sellaisen asian edessä, johon reagoimisen olisi pitänyt olla itsestään selvää jo silloin, kun ensimmäiset merkit venäläisten kiinteistöostoista saatiin viime vuosikymmenen lopulla.”

Yhteiskuntatieteiden tohtori ja dosentti Olli Pusa osuu hänkin asioiden ytimiin Oikean Median artikkelissaan ”Syksyinen viikonloppu Airistolla” 25.9.2018, nostaessaan esiin seuraavia näkökulmia:

”Laivaväylä Ahvenanmaalle ja maailmalle voidaan helposti sulkea miinoilla. Kun yksikin rahtilaiva sellaiseen ajaa, liikenne loppuu. Ja sopivasti Airiston Helmellä on kalustoa miinanlaskuun – ostettu välikäsien kautta Suomen armeijalta! Samankaltaisia operaatioita on havaittavissa useilla eri alueilla Suomessa. Monin paikoin on venäläissomistukseen hankittu laajahkoja majoitustiloja, jotka eivät kuitenkaan ole turismikäytössä kuten väitetään. Sen sijaan ne sopivat oikein hyvin pienten vihreiden miesten kokoamis-varustamis- ja huoltotoimiin. Tarvikkeisto voi olla muualla. Kovin vähän on etsitty niiden säilytyspaikkoja. Jos vieressä on vielä venäläisomisteinen huoltoasema, voidaan turvata myös ajoneuvojen polttoainehuolto”.

”Tuollaisia kohteita ei tarvita vakoiluun, sen tarpeet kattaa vähäisempikin läsnäolo. Ne ovat tukipisteitä, joita tarvittaessa voidaan varustaa. Ne on tarkoitettu harmaan tilanteen varalle, hetkelle, jolloin ei ole vielä edetty avoimeen konfliktiin. Varustautuminen tällaiseen ei tarkoita ryhtymistä sellaiseen päätettyyn operaatioon. Se on osa valmistautumista. Yksi tavoite on selvästi luoda valmiudet eristää Suomi kriisin oloissa. Laivaväylillä siihen riittää jo se, että yksi rahtilaiva ajaa miinaan. Sen jälkeen liikenne hiljenee.”

On siten päivänselvää, että Venäjä valmistautuu, sekä Airistolla että muualla Suomessa. Tähän tosiasiaan nähden on aivan totta se, mitä tohtori Pusa kirjoittaa viitatun artikkelinsa loppupuolella:

”Monia kansalaisia on kauhistuttanut päättäjien ja viranomaisten naiivius asioiden suhteen. Tässäkin asiassa kansalaiset joutuvat ihmettelemään päättäjien toimia. Onko kyse naiiviudesta, lahjonnasta tai pahemmasta? Miksi asiaan ei ole puututtu? Julkinen hiljaisuus ei tarkoita, etteivätkö viranomaiset ole olleet asioista tietoisia, mutta toimenpiteiden puuttuminen ihmetyttää. Airiston Helmi on ensimmäinen kerta, jossa tilanteeseen on julkisesti puututtu…”

”Mutta taustalla kaihertaa iso peruskysymys. Neuvostoliitto tunkeutui syvälle suomalaiseen hallintoon. Sen siipeilijöitä ja heidän suojattejaan on edelleen monin paikoin liike-elämässä, hallinnossa ja politiikassa. Venäjällä on edelleen vallassa sama KGB kuin neukkuaikana, toki uudella nimellä. Sen hallussa on vanhat arkistot. Sen kanssa toimiviin pätee vanha IFK-lauseen mukaelma: Kerran KGB, aina KGB. Milloin perataan tuollaista toimintaa edistävä aines hallinnosta? Ei se suinkaan ole mikään historian alaviite vaan akuuttia asiaa, kuten Airiston Helmestä voidaan todeta. Ei se olisi voinut toimia, jolleivat monet suomalaiset olisi tasoittaneet sille tietä eri tasoilla.”

Mitä ilmeisimmin on siis juuri niin, kuten kansanedustaja Tom Packalén linjaa 24.9.2018 Suomen Uutisten artikkelissa ”Tom Packalén: Venäläisten tonttikaupat on pantava kuriin”. Packalén toteaa näinkin:

”Seuraava sota, jos sellainen joskus tulee, ei ala rajalla vaan strategisesti tärkeissä kohteissa sisämaassa. Sodan aloittavat maahan jo salakuljetetut pienet joukko-osastot.”

Venäjä valmistautuu, sekä Airistolla että muuallakin Suomessa, rajoittamattoman suomalaisen tonttikaupan mahdollistamana. Mihin Venäjä valmistautuu näillä toimenpiteillä? Tähän kysymykseen vastaan 13.12.2015 päivätyssä blogikirjoituksessani Venäjä valmistautuu Suomen etelärannikon haltuunottoon, jossa viittaan myös 26.10.2014 päivättyyn blogikirjoitukseeni Venäjän sotilaallinen toiminta Itämerellä on vahvistunut.

Ensiksi mainitussa ja kolme vuotta sitten kirjoittamassani tekstissä viittaan Iltalehden artikkeliin 9.12.2015, jossa selostetaan silloin tuoreesti ilmestyneen sotahistorian dosentti Markku Salomaan kirjan Kylmän sodan toinen erä (Docendo, 2015) sisältöä, seuraavasti:

”Kirjan mukaan Putin allekirjoitti neljä kuukautta sitten doktriinin, joka hyväksyy Suomen etelärannikon valtaamisen konfliktitilanteessa. Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaan mukaan Venäjä on konfliktitilanteessa varautunut valloittamaan Suomen etelärannikon Vironlahdelta Hankoon saakka…Kirjan mukaan Putin vahvisti Venäjän uuden meridoktriinin 26. heinäkuuta 2015 Kaliningradissa. Doktriinissa lausutaan, että Venäjän on kaikissa tilanteissa taattava meriyhteys Kaliningradiin, jossa sijaitsee Venäjän Itämeren laivaston esikunta ja toinen päätukikohta. Kirjan mukaan tämä tarkoittaa sitä, että konfliktitilanteessa Venäjä aikoo ottaa hyvissä ajoin hallintaansa Suomen etelärannikon Vironlahdelta Hankoon asti. Sen lisäksi on myös vallattava Ahvenanmaa, Ruotsin Gotlanti ja Tanskan Bornholm.”

”Kirjan kirjoittanut Salomaa vahvistaa, että rannikon haltuunotto tarkoittaisi myös Suomen pääkaupungin Helsingin valtaamista. –Sanotaan näin, että koko Kehä III:n eteläpuolinen alue, Salomaa summaa. Kirjan mukaan operaatiot olisi tehtävä niin yllätyksellisesti, ettei puolustautujille jää aikaa reagoida tapahtuneeseen kunnolla…Salomaan mukaan Suomen rannikkoalueen valtaaminen on vanha uhkakuva, joka on palautunut muiden kylmän sodan uhkakuvien kanssa. –Nyt se on vain palautunut entistä vahvempana sen vuoksi, ettei Viro ole enää osa Neuvostoliittoa, vaan sen rannikko on nyt Naton hallussa. Näin ollen ei ole kuin yksi suunta, mihin Venäjä voi yrittää Itämerellä tunkeutua, Salomaa kertoo.”

Turun saariston Airistollakin Venäjä siis valmistautuu voimassa olevan ja Putinin vahvistaman meridoktriininsa edellyttämien toimenpiteiden – joihin lukeutuu Ahvenanmaan ja Suomen etelärannikon sotilaallinen haltuunotto – toteuttamiseen. Venäjä valmistautuu näiden toimenpiteiden toteuttamiseen etenkin nyt, kun Itämereen rakennetaan Venäjän energia- ja geostrategian kannalta oleellisen tärkeää Nord Stream 2 -maakaasuputkea meren pohjassa jo paikoillaan olevan Nord Stream 1 -putken viereen.     

Ymmärtääksesi laajemmin, miksi ja mihin Venäjä – Suomenkin suunnalla – strategisesti valmistautuu, lue kirjoittamani teos Venäjän karhu heräsi – Herääkö Suomi? (Kuva ja Sana, 2014) ja etenkin sen luvut ”1. Venäjän historiallisen kehityksen peruspiirteet”, ”2. Vladimir Putinin johtaman Venäjän strategiset tavoitteet” ja ”8. Venäjä ja Suomi”, joissa luotaan Venäjän valtakunnan yli tuhatvuotista historiaa ja osoitan, että meidän päiviemme Putinin Venäjän strategia on elimellisessä jatkumossa yhtä hyvin tsaarien vanhan Venäjän kuin 1900-luvun bolsevikki-Venäjänkin strategian kanssa.   

Kirjani sivuista varsinkin 145–151 ovat antoisia kaikille niille, joita askarruttaa nykyään usein keskusteluissa esitetty ajatus Putinin Venäjästä konservatiivisena ja läntisen kulttuurimarxilaisen moraalirappion vastaisena tervehenkisenä voimatekijänä, johon tulisi suhtautua myönteisesti. Kyseisillä sivuilla käsittelen tätä teemaa seuraavien alaotsikoiden myötä: ”Sekä duginistit että länsimaiset arvoliberaalit ovat postmodernistisia utopisteja”, ”Duginismi on globalistisen maailmanhallituksen asialla” ja ”Lännen nykyinen moraalirappio on neuvostokommunistien sponsoroimaa”. Tätä tematiikkaa käsittelen myös 16.3.2014 päivätyssä blogitekstissäni Puolustavatko Putin ja Venäjä konservatiivisia ja raamatullisia kristillisiä arvoja?

Ohimennen on pakko todeta sekin, että Kirkko ja Kaupunki -julkaisussa 20.8.2018 ilmestyneen ”Jumala, Trump ja Putin” -artikkelin sisältö – jonka poliittisesti korrektin valtavirtakertomuksen mukaan suomalainen kristillinen konservatiivioikeisto on Donald Trumpin tapaan paitsi kritiikittömän Putin-myönteistä myös Putinin ohjauksessa – olisi Putin-ulottuvuuksiltaan muodostunut realistisemmaksi, jos artikkelin taustatoimittajat ja kirjoittajat olisivat ottaneet lukuun myös edellä viittaamani ja K&K:n artikkelin aiheeseen suoraan liittyvät blogitekstini ja Venäjä-kirjani.    

Entä sitten perussuomalaiset, joihin samassa Kirkon ja Kaupungin artikkelissa myös viitattiin kovasti Venäjä-mielisinä? Valtamedian ja -eliitin poliittisesti korrektin kertomuksen mukaan perussuomalaiset ovat Venäjä-kritiikittömiä putinisteja ja jopa epäisänmaallisia arvostellessaan EU:ta ja kansallisvaltioita uhkaavaa globalismia, kun taas ”vastuulliset” puolueet kuten kokoomus ovat isänmaallisia ja seisovat vankasti Venäjää ja Putinia vastaan ja puolustavat ryhdikkäästi ”länsimaisia” arvoja.

Tosiasioiden valossa todellisuus on kuitenkin tässäkin täysin päinvastainen. Valtavirtamedioiden kertomus on – kuten nyt tapaus Airisto on osoittanut – harhaanjohtava valekertomus. Todellisuudessa nimenomaan ”putinistiset” perussuomalaiset ovat vuosien ajan pitäneet inhorealistisesti esillä Venäjän suunnasta uhkaavia mahdollisia vaaroja ja ovat esittäneet keinoja näiden torjumiseksi ja näihin varautumiseksi, kun taas ”ryhdikkään isänmaalliset ja länsimieliset” kokoomuslaiset ovat utopistisen ”onnellisen hyväntahtoisuuden” hengessä epärealistisesti kieltäneet Venäjän suunnasta uhkaavien mahdollisten vaarojen ajankohtaisuuden ja käytännössä jopa estäneet asianmukaisen ennakkovarautumisen tällaisten uhkien realisoitumiseen.

Venäjä-realistiset ja maahanmuuttokriittiset perussuomalaiset ovat politiikassaan olleet inhorealistisia sekä idän että lännen suuntaan, kun taas Venäjää uussuomettuneesti pitkälle ymmärtävät ja avointen rajojen EU-maahanmuuttoa edistävät kokoomuslaiset ovat politiikassaan olleet utopistisen epärealistisia yhtä hyvin idän kuin lännenkin suuntaan.   

Tällainen todellisuus käy vastaansanomattomasti ilmi esimerkiksi Reijo Tossavaisen artikkelista ”Venäläisten maihinnousu Airistolla johtuu päättäjien sinisilmäisyydestä” Oikeassa Mediassa 23.9.2018 ja Suomen Uutisten artikkelista ”Perussuomalaiset ottivat Venäjän uhan alusta asti tosissaan – tonttikaupoista varoitettu jo vuosikausien ajan” 23.9.2018. Tässä artikkelissa todetaan, varsin merkille pantavasti, näinkin:

”Ainoa viime presidentinvaalien ehdokas, joka totesi Venäjän olevan uhka Suomen turvallisuudelle, oli perussuomalainen Laura Huhtasaari. Ainoa puoluepoliitikko, joka 2014 osoitti mieltä Venäjän lähetystön edessä Ukrainan tapahtumien johdosta, oli Jussi Halla-aho.”  

Suomen Uutisten niin ikään 23.9.2018 päivätty artikkeli ”Sanni Grahn-Laasosen vähemmän kaukonäköinen linjaus vuodelta 2014: tonttimyynnin kieltäminen venäläisille on rasismia” dokumentoi, kuinka karmaisevan utopistisepärealistisella ja kulttuurimarxilaisen antirasismi- ja rajat auki! -retoriikan täysin sisäistäneellä tavalla kokoomusministeri Grahn-Laasonen torjui silloin esitetyt tonttimyyntirajoitukset. Tosiasiallisesti on siten, kuin Jussi Halla-aho kirjoittaa Suomen Uutisten artikkelissa ”Halla-aho: Missään muussa puolueessa äänestäjäkunnan odotukset ja puolueen käytännön toiminta eivät ole niin jyrkässä ristiriidassa kuin kokoomuksessa” 23.9.2018:

”Kokoomus on jatkuvasti ja johdonmukaisesti Putinin asialla. Päinvastainen mielikuva syntynee siitä, että kokoomus aika ajoin kertoo olevansa Nato-myönteinen. Ottamatta kantaa itse Nato-jäsenyyteen huomautan, että kokoomus on ollut tosiasiallinen päähallituspuolue seitsemän vuoden ajan eikä tietääkseni ole tehnyt mitään Nato-jäsenyyden edistämiseksi. On melko irvokasta, miten mielellään perussuomalaisille räksytetään ’Venäjä-myönteisyydestä’, vaikka perussuomalaisilla on ollut kaiken aikaa selkeä ja kielteinen kanta niin viisumivapauteen, kaksoiskansalaisuuteen kuin maakauppoihinkin.”

Kulttuurimarxilaisen rasismiretoriikan – joka ei millään tavalla kumpua todellisista historiallisista länsimaisista arvoista eikä niiden puolustamisesta – todenperäiseksi uskomisella ja velvoittavaksi kokemisella on tuhoisat seurauksensa, myös maanpuolustuksen ja itärajan kannalta. Kulttuurimarxilaisten uskomusten ja niiden vaikutusten tuhoisuus ei mitenkään lievene siinäkään tapauksessa, että niiden uskoja ja vaikutusten edistäjä on kokoomuslainen ministeri.

Poliittisesti korrektin avointen rajojen globalismin kannattamisen ja kansallisvaltioiden ja kansallismielisyyden vastustamisen hengen valtaan antautuminen on johtanut kokoomuksen ja muutkin valtavirtatoimijat Suomen maanpuolustuksen kannalta tuhoisille urille, yhtä hyvin itärajan osalta kuin läntisellä Eurooppa-rintamallakin.

Kuten tarkemmin selostan Kuvan ja Sanan verkkokaupasta hankittavissa olevassa puheessani Suomi 100 vuotta: Suomen perustajaisien profeetallinen testamentti Suomen kansalle, Suomen itsenäistymisen kannalta keskeisessä roolissa olivat kansallismieliset perustuslaillisen passiivisen vastarinnan miehet Pehr Evind Svinhufvudin johdolla, uusaktivistit sekä jääkäriliikkeen toimijat. Etenkin Svinhufvudin ajattelu ja toiminta sortovuosina, itsenäisyyssenaatin johdossa, valtionhoitajana ja sittemmin presidenttinä olivat ratkaisevan tärkeitä ja edustavia Suomen kansallisvaltiollisen itsenäistymisen kannalta. Siksi on erityisen valaisevaa palauttaa mieleen, mitä Svinhufvud – joka oli todellinen Venäjä-realisti ja Suomi ensin! -kansalliskonservatiivi – halusi elämänsä lopulla linjata Testamentti kansalleni (Stockholm, 1944) -teoksessaan, esimerkiksi seuraavien lainausten myötä.

Sivulla 18, ”Imperialismiako?” -artikkelissa vuodelta 1943:

”Venäjä on toinen imperialismin tyypillinen edustaja…Miltei jokaisen tsaarin aikana on valloituksia tehty…Mutta bolsheviikkien vakiinnutettua valtaansa ja luotua vahvan armeijan on vanha imperialismi taas herännyt henkiin. Nyt tavoittelee Venäjä ensi sijassa kadotettujen maakuntiensa palauttamista Venäjän helmaan; mutta sen ohessa haudotaan edelleen tsaarinaikuista laajentamispolitiikkaa. Se kohdistuu sekä Dardanellien salmiin että Pohjois-Atlantin rannikkoon.”

Sivuilla 31–32, ”Kaksi vaihtoehtoa rajojemme järjestämiseksi tulevan rauhan yhteydessä” -artikkelissa vuodelta 1943:

”Entä tulevaisuudessa vahvistuvan Venäjän kosto ja takaisinvalloitus-mahdollisuudet?...Siihen vastaamme, että Suomi on se osa kadotettua Venäjää, jota Venäjän vallanpitäjät aina ovat kiihkeimmin halunneet takaisin…Aina Venäjän pyyteet maamme takaisin valloittamiseksi tulevat olemaan yhtä kiihkeät…Sillä kuta heikommat rajat ja varusteet meillä on Venäjää vastaan, sitä pikemmin on hyökkäys idästä odotettavissa…”

Sivuilla 39, 49, 50, 60 ja 62, ”Suomi kansainvälisen propagandan ristitulessa” -artikkelissa, yhdessä Martti Pihkalan kanssa, vuoden 1943 lopulta:

”Suomen kansan ja varsinkin sen valtiollista ja taloudellista elämää johtavan sivistyneistön on selvitettävä itselleen, mitä suomalainen kansallishenki meiltä nyt vaatii. Suomalaisen politiikan on ratkaisevasti noudatettava J. W. Snellmanin yli 100 vuotta sitten viitoittamaa kansallista suuntaa. Sen mukaisesti on valtakunnan kansalaisten ja kaikkien viranomaisten päätöksien oltava sellaisia, kuin Suomen kansan etu ja menestys vaatii ja on kansakunnan etu tinkimättä asetettava sekä ryhmien että yksityisten edun edelle. Kansainväliset vihollisvoimat hyökkäävät meitä vastaan kahdella rintamalla, kansainvälinen suur-kapitalismi ja sen etunenässä Englanti lännestä sekä kansainvälinen marxilaisuus, sen etunenässä Moskova idästä.”

”…Väestön lisääntyminen on ajan oloon kansamme olemassaolon peruskysymys. Kaikki syyt, jotka hidastuttavat kansan tervettä kasvua, on sen vuoksi mahdollisuuden mukaan poistettava…”

”…ja erityisesti tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa on tässä vaarallisinta se, että juoksevien talousasioitten hoitamiseen uppoutuneet ja suunnattoman työtaakan rasittamat suurliikemiehet eivät ennätä ajatella asiaa huomispäivää pitemmälle eivätkä katsoa, minkälaisiin poliittisiin vekseleihin pistävät nimensä, silläaikaa kun toiset joutilaammat pitävät ensi sijassa silmällä keppihevostensa laidunmaita.”

”…sillä me olemme varmoja siitä, että millään muulla pohjalla ei synny lujempaa taisteluhenkeä ja riemullisempaa voiton tahtoa, kuin juuri lujan Martti Lutherin uskon pohjalla. Tämä on ollut meidän paras ja ainoa kenttävarustuksemme ja linnamme silloin, kun kaikki muut tuet ovat pettäneet. Tällä samalla koetellulla pohjalla ovat myöskin meidän kaikki omat suurmiehemme, Snellman, Runeberg, Lönnroth ja Topelius seisoneet ja vakuuttaneet meille, että ilman sitä pohjaa kaikki ihmistyö raukeaa…kansaamme on kehotettava yhtymään lujaan taistelurintamaan, tekemään Juhana Vilhelm Snellmanin osoittamaa kansallista ja kansan kokonaisuutta rakentavaa työtä ja pysymään sillä isien uskon ja suomalaisen elämänkatsomuksen pohjalla, jonka kaikki suurmiehemme ovat hyväksyneet, ja joka pelastaa kansamme vielä tämänkin kerran joutumasta siihen kuiluun, johon vihollisemme kaukaa ja läheltä tahtovat meidät syöstä.”

Näissä 1940-luvun Svinhufvud-lainauksissa tiivistyvät hyvin suomalaiset kansallisvaltiolliset henkiset ja hengelliset juuremme ja ne ihanteet, joiden yhä edelleenkin tulee olla profeetallisia johtotähtiämme. Geopoliittiset realiteetit eivät ole muuttuneet. Mitä heikompi Suomi sotilaallisesti on, sitä uhatumpi se on.

Snellmanilainen kansallismielisyys velvoittaa meitä edelleen rakentamaan vahvaa kansakokonaisuutta, kristillissosiaalisessa konservatiivisessa hengessä. Suomea uhkaavat sekä imperialistinen Venäjä että globalistisen isänmaaton suurkapitalismi, joka ajaa avoimia rajoja ja pidäkkeetöntä maahanmuuttoa länteen ja käyttää liittovaltiohenkistä EU-eliittiä käsikassaranaan taistelussa kansallisvaltioita vastaan ja tukee erilaisia kulttuurimarxilaisia rappiopyrintöjä.