Jättiläinen on täällä taas
Erilaiset sekopäät, jollaisia nykyään näytään pidettävän suuressa arvossa, ovat taas viime päivinä loistaneet julkisuudessa esittelemässä niin sanottuja näkemyksiään.
Trumpin ja Putinin vierailu muodosti tilanteen, joka kannattanee merkitä aikakirjoihin suomalaisen median ja somehörhöilyn alennustilan tähän mennessä alimpana pisteenä. Ehkäpä siitä ei enää voi päästä kuin ylöspäin.
Ollessaan Venäjällä vankilassa Nikolai Bakunin kirjoitti pitkän ja falskin katumuskirjeen keisari Nikolaille (I). Siinä hän haukkui saksalaiset, mikä saattoi ollakin dokumentin ainoa vilpitön kohta. Tuon kansan perusvika oli kelpo anarkistin mielestä siinä luterilaisessa päähänpinttymässä, että jokaisella saa ja pitääkin olla oma mielipide: ein jeder kann und muss seine Meinung haben.
Nikolai ilmaisi kirjeen marginaaliin kirjoittamassaan merkinnässä olevansa samaa mieltä. Venäjällähän, kuten tunnettua, vallitsi sen sijaan keisarin henkilökohtaisesti takaama totuuden ja oikeuden (pravda) mukainen meno, joten alamaisten omat vähäpätöisen mielipiteet olisivat ainoastaan sotkeneet sitä harmoniaa, jonka hallitsijan valta turvasi.
Tällainen kuulostaa meistä varmaankin kornilta, kun olemme tottuneet siihen, että asiat ratkaistaan äänestämällä ja se Jumalan ääni, joka lopulta on kaiken mitta ja määrä, syntyy lopultakin kansalaisten pikku mielipiteistä, tai ainakin teoriassa niihin jotenkin perustuu.
Kyseessä oli kuitenkin syvästi venäläinen perinne, joka kiteytyy sobornost-käsitteessä: asioita ei ratkaista kiistelemällä ja voimia mittelemällä, vaan yksimielisesti. Oppositio ei ole oikeutettua, vaan kaikkien on alistuttava oikeudelle ja totuudelle. (Kuka muistaa vielä politbyroon?)
No, onhan tässä jo Nevasta vettä virrannut sen jälkeen, kun Nikolai hallitsi, mutta ehkäpä se on niin, että tietyt asiat muuttuvat hitaasti, kuten meilläkin on tullut tavaksi ajatella noiden kuulujen ranskalaisten annalistien jäljissä.
Jotkut asiat sen sijaan muuttuvat nopeasti. Silmiemme edessä on vähäpätöiseksi ja naurettavaksikin leimattu Venäjä noussut muutamassa vuodessa maailmanpolitiikan keskeiseksi tekijäksi, josta jokainen toimittaja nyt tuntee tarvetta tilittäytymiseen oman mielipiteensä arvoa esitelläkseen.
Kehitys on ollut hyvin verrattavissa vallankumouksen jälkeisestä täystuhosta nousemiseen, joka vei aikaa suunnilleen saman verran, pari vuosikymmentä.
Mauno Koivisto fundeerasi aikoinaan, että Venäjän ideana on lyhyesti sanoen olla suuri. Venäjä on suuri ja ellei se sitä ole, ei Venäjää voi ollakaan.
Gogol kirjoitti joskus vastaavasti, että Pietarin ideana on olla pääkaupunki. Ellei se sitä ole, ei mitään Pietaria voi ollakaan.
Nyt Venäjä on taas suuri ja Pietarikin taas oikeasti se toinen pääkaupunki, joksi sitä on aina nimitettykin sen jälkeen kun se menetti ykkössijansa Moskovalle, josta kehitettiin uutta mahtailun keskusta.
Molemmat , sivumennen sanoen, ovat myös matkailun kannalta erittäin merkittäviä, minkä ihmiset näyttävät –humoristista kyllä- huomanneen potkupallokisojen yhteydessä.
Venäjän nouseminen uudelleen suurvallaksi tapahtui näköjään monelle tarkkailijalle yhtäkkiä ja varoittamatta, mutta nyt asia yhtäkkiä näyttääkin monelle muodostuneen itsestäänselvyydeksi jopa siinä määrin, että sen uskotaan noin vain ratkaisevan vaikkapa maailman yhä ainoan supervallan politiikan…
Montako vuotta onkaan siitä, kun ministerit meillä sanoivat Venäjää Hollannin kokoiseksi ja ilmeisesti näin myös luulivat. Kun venäläisiltä itseltään kysyttiin, tuleeko heidän maastaan vielä suurvalta ja jos tulee, niin milloin, olivat monet skeptisiä vielä aivan hiljattain. Nyt sentään jo puolet kansasta uskoo, että se on tapahtunut (https://wciom.com/index.php?id=61&uid=1540).
Sivumennen sanoen, suuruuden kannalta ei sotilaallinen voima ole venäläisten mielestä keskeistä, vaan oleellisempaa on kansalaisten hyvinvointi (https://www.levada.ru/en/2017/01/09/russia-as-a-great-power/).
Tiedän, että suomalaisessa yleisessä mielipiteessä eli siis siinä, joka täyttää tiedotusvälineiden palstat mielenilmaisuillaan, Putin on hirviö, joka olisi jollakin tavalla saatava pois asemastaan. Tämän asian tukemiseksi moni suomalainenkin tuhersi viime viikonloppuna häpäiseviä piirustuksia ja kirjoitteli ja kantoi kadulla niin viisaita iskulauseita kuin suinkin keksi.
Venäläisestä näkökulmasta katsoen asia on toki toisin, vaikka huomattava osa kansalaisia ei pidäkään Putinista. Heistä tuntuu joka tapauksessa mahdottomalta löytää ketään, jonka voisi asettaa tuon miehen rinnalle.
Entisen KGB-filuurin ansiot nyt vain ovat historialliset ja jokainen ne joutuu tunnustamaan. Aineellinen hyvinvointi ei koskaan ole ollut siinä maassa nykyisissä lukemissa ja muun hyvän ja mukavan ohella myös tuo suurvaltaisuus on palannut. Venäjä on taas olemassa, koska se on suuri.
Kaipaavatko venäläiset sitten sitä hyvää tsaaria? Eikö heidän ole luonnon pakosta ilman muuta haluttava demokratiaa kuten kaikkien muidenkin?
Vastaus tähän oli jo tuossa ylläolevassa linkissä, jonka otan tässä uudestaan: https://www.levada.ru/en/2017/01/09/russia-as-a-great-power/. Kolmasosalle nimenomaan demokratia on tärkeä ja saman verran ihmisiä on systeemin suhteen välinpitämättömiä.
Demokratianhan Venäjä joka tapauksessa valitsi Jeltsinin johdolla pari vuosikymmentä sitten, vaikka tie oli aluksi kivinen. Siitä onkin pidetty kiinni, vaikka turvallisuuselinten suuri valta onkin antanut asialle oman twistinsä, kuten nykyään sanotaan. Ehkäpä jotakin samanlaista on jossakin muuallakin: of the crooked timber of humanity, no straight thing was ever made…
Asia ei ole sen kummallisempi. Ruotsissakin Kalle-Kustaa hoitaa yksinvaltiaan eli monarkin tehtäviä ajan hengessä: För Sverige i tiden. Julius Caesar puolestaan säilytti hänkin tasavallan, kuten muistamme. Kuningasta ei Roomaan koskaan tullut enää Tarquinius Superbuksen jälkeen, mistä kansa oli tyytyväinen.
Ettei minua taaskin, tavallisuuden mukaan väärin käsitettäisi, kiiruhdan ilmaisemaan mielipiteeni ja se suuntautuu vasten kaikkea Putinin ja hänen sakkinsa pahuutta. Yhtä vihainen olen kaikille muillekin maailman pahantekijöille, vaikka asialla ei taida olla yleisempää merkitystä.
Hyväksyn sen sijaan kaikki hyvät työt, olipa niiden tekijä tai aikaan saaja kuka tahansa, vaikkapa sitten itse Hitler. Mielestäni minulla on siihen velvollisuus.
Sivumennen sanoen, George Lucas, maineikas historioitsija nimitti joskus Hitleriä seepraksi. Hitlerillä oli omat ansionsa, ne valkoiset juovat. Mustat juovathan me kaikki tunnemme.
Koska aivomme ovat varsin yksinkertaista tekoa, meillä on taipumus sotkea yhteen hyvät ja huonot asiat ja ajatella, että tietty määrä yhtä lajia kumoaa vastaavan määrän toista, ihan kuin silloin kun lapsena sotkimme vesivärejä tai sittemmin laskimme yhteen- ja vähennyslaskua koulussa.
Historia on kuitenkin syytä käsittää toisin, vaikka se edellyttää tiettyä nöyryyttä oman, useinkin jumalalliseksi ajatellun järkemme suhteen. Joskus toimi Englannissa Heaven and Hell Amalgamation Society, josta ei tässä sen enempää. Tulipahan vain mieleeni näin helteellä.
Nyt on Venäjä siis jälleen suuri ja se otetaan ainakin jossakin mielessä vakavasti kaikkialla.
Suuruus on suhteellista. Maan väkiluku on suhteellisen pieni, vaikka ei vähäinen eikä ole luultavaa, että se koskaan nousisi niihin mittoihin, joita afrikkalaiset valtiot nyt yksi toisensa jälkeen tavoittelevat ja pian kai saavuttavat. Myöskään Venäjän talous ei ole kovin imponoiva. Me eurooppalaiset voisimme yhä pitää Venäjää pikkuveljenä, mutta emme sitä enää tee.
Gogolin tavoin voisimme kai taas kysyä: Minne menet sinä Venäjän troikka? Toisin kuin parisataa vuotta sitten, Venäjä ei kuitenkaan enää ole hurjaa vauhtia kasvava puoliaasialainen mahti, vaan enemmän tai vähemmän stabiili, länsimaistunut pieni suurvalta, eräänlainen jättiläinen kuitenkin. Itse se sentään näyttää suunnastaan päättävän, vaikka emme aina sitä soisi.
Onko kyseessä maailman pienin jättiläinen vai ei, on kysymys sinänsä. Totuus on ainakin se, että se aika on mennyt, jolloin sillä voitiin pyyhkiä pöytää mennen tullen. Koetetaan nyt siis sen kanssa pärjäillä, onhan sitä nähty kummempiakin.
Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.
Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?
ke 20.12.2023 22:32Onko historialla merkitystä?
su 18.02.2024 17:41Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?
to 13.05.2021 20:23Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja
ti 28.03.2023 20:22Sähköistävä klikinvastainen uutinen
su 07.01.2024 18:08Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?
pe 15.03.2024 23:04Mistä on pienet getot tehty?
ma 27.08.2018 23:18Jolla on korvat, se kuulkoon
ke 23.08.2023 20:50Vallankaappaus
ke 14.06.2017 09:13Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa
su 15.01.2023 14:49Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa
ke 17.01.2018 08:44Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan
ke 29.05.2019 09:00Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!
la 25.02.2023 13:58Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet
su 13.09.2020 23:07Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä
pe 08.02.2019 13:23USA:sta johdettu sensuuriteollinen kompleksi ulotettiin Suomeen vuonna 2015 - Tucker Carlson haastatteli USA:n ulkoministeriön entistä kyberjohtajaa Mike Benziä
la 24.02.2024 12:33Suomi sanojen vankina - manipulointia Ylen tapaan
to 28.03.2024 13:04Pedoseksuaalisten fantasioiden varaan rakentuva seksuaalikasvatus
ke 20.03.2024 08:51YLEN häveliästä
pe 02.02.2024 14:01Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin
ti 12.06.2018 11:53Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat
ti 18.08.2020 10:15Auta avun tarpeessa
to 19.03.2020 07:33Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja
su 25.10.2020 22:57Häpeänsä kullakin
ke 19.07.2023 21:26Odotellaan vuotta 2023
la 14.08.2021 23:44