Arvojohtajien aikaan

Tässä takavuosina vannottiin meillä moniarvoisuuden nimiin. Itse asiassa sitä pidettiin suorastaan tieteellisenä eikä ainoastaan säädyllisyyden ja henkisen kypsyyden edellyttämänä asenteena.

Tokihan yhteiskunnassa oli voimia, jotka näyttivät lujasti uskovan omaan oikeassa olemiseensa ja sen mukaisesti leimasivat kaikki muut väärässä olijoiksi, taantumuksellisiksi ja ties miksi.

Se, joka tunsi sosiologian klassikkoja ja sen vahvoja nykyisempiä nimiä, Ralf Dahrendorfista Erik Allardtiin, kuitenkin ymmärsi, ettei lunatic fringen melskaamisesta kannattanut hermostua. Lahkolaiset saivat huutaa minkä kurkusta lähti, kyllähän maailma ääntä veti. Yhteiskunnan moniarvoisuus oli asia, jota heidänkin oli käytännössä pakko kunnioittaa.

Tämän ymmärtäminen ei ollut heidän älyllisen kykynsä ansiota, vaan opittiin kantapään kautta. Sitä joko pelattiin sellaisilla säännöillä, jotka antoivat myös toisinajattelijoille oikeuden toimia tai sitten siirryttiin repressiiviseen politiikkaan, jossa toimivat virkakiellot ja sensuuri. Se olisi tehnyt taistolaisuudesta pikaisen lopun.

Mutta sukupolvimuutos on ollut nopea, kuten tämän päivän hesarissa hienoisella ylpeydellä todetaan, mikäli lukijalla on lupa tulkita sävyjä.

Pori-Jazzin toimitusjohtajaksi valittiin tietty henkilö, joka tiedettiin loistavaksi johtajaksi. Hyvin pian hänet kuitenkin erotettiin tehtävästä.

Työstä erottaminen on yleensä heti mahdollista, mikäli työntekijä kieltäytyy suorittamasta työtehtäviään tai käyttää väkivaltaa esimiestään kohtaan. Nyt sellaisesta ei ollut kysymys ja suuren yleisön mielessä varmaankin heräsi kysymys, miten erottaminen sitten oikein oli mahdollinen.

Olin Ylen uutisista kuulevinani toimittajan sanovan, että toimitusjohtaja jouduttiin erottamaan. Kuulinkohan oikein? Tässä oli siis pakkotila, johon oli jouduttu jostakin oudosta syystä. Mistä sitten olikaan kysymys?

Helsingin Sanomien mukaan ”kysymys kuuluu, miten festivaalin arvoja kannattamaton henkilö tuli ylipäänsä valittua toimeen”.

Jopas olikin luonnollinen ja välttämätön kysymys. Olikohan rekrytoitavalle esitetty festivaalin arvojen peruskirja tai esittikö uusi johtaja jonkinlaisen oman manifestinsa? Tietääkö edes suuri yleisö, mitä kyseisen festivaalin arvot ovat? Itse asiassa kiinnostaisikin tietää, onko edes kyseisen yhdistyksen hallituksella mitään tällaista listaa tai onko sitä ainakaan ollut ennen näitä viime vaiheita.

Välttämätöntä olisi myös tietää, valittiinko tehtäväänsä arvojohtaja vai ihan vain tavallinen toimitusjohtaja.

Näyttää ainakin selvältä, ettei moniarvoisuus kuulu tuohon koodeksiin. Seuraako siitä, että johtajan omien arvojen täytyy sopia tiettyyn kaavaan, onkin ihan toinen juttu ja varsin vakava kysymys.

Mikäli erottaminen mielipiteiden vuoksi tosiaan on nykyisenä maailmanaikana ihan luontevaa ja jopa väistämätöntä, voidaan kyllä sanoa, että sukupolvimuutos on ollut paitsi nopea, myös perusteellinen. Eikä sen suunta lupaa mitään hyvää.

Nyt lehteni viimeinkin kertoo edes jotakin siitä, miten erottamiseen johtanut tai ainakin sen perusteeksi otettu arvokonflikti oikein on ilmennyt ja saanut alkunsa.

Kysymys ei siis olekaan siitä, että toimitusjohtaja olisi julistanut osan potentiaalista yleisöään kelvottomiksi ja arvottomiksi nauttimaan festivaalin annista tai solvannut heitä jollakin tavalla.

Kyse oli henkilön seitsemän vuotta sitten esittämästä mielipiteestä, jonka toimittaja oli nyt kaivanut esille. Mielipide liittyi tosiasiaväitteeseen, joka kuuluu empiirisen tutkimuksen piiriin ja josta ei voida tieteellisen ajattelun puitteissa väittää vallitsevan ehdotonta yksimielisyyttä enempää kuin useimmista muistakaan kehityspsykologiaan liittyvistä asioista.

Satakunnan Kansa-nimisen lehden tekemässä haastattelussa kyseinen henkilö, asiaa häneltä kysyttäessä, ilmeisesti kertoi olevansa yhä samaa mieltä. Tai sanokaamme, että hän mahdollisesti teki niin. Laatulehden uutisesta ei nimittäin käy ilmi, missä muodossa asia tuli esille.

Kuitenkin tämä on täysin keskeinen seikka, kun ajatellaan niitä syytöksiä, jotka toimitusjohtajaa vastaan singottiin: solvasiko hän potentiaalista yleisöään vai esittikö vain oman käsityksensä asiasta, joka koskee tosiasiaväitteitä ja jota voi pitää kiistanalaisena, kuten jokaista tieteellistä väitettä?

Päätellen siitä tavasta, jolla lehteni asiaan suhtautuu, ei tällä kuitenkaan ole mitään väliä, kuten ei ole mitään väliä silläkään, syrjitäänkö ihmistä törkeästi mielipiteensä takia. Kysymys kun kuuluu, kenen moka tämä nimitys oli. Typerä hallituksen väki oli tehnyt valinnan, kuittaa muuan henkilö, joka ei kaikesta päätellen lainkaan kainostele esiintyä länsimaisista perusarvoista piittaamattoman tolvanan tavoin.

Lehden haastattelema teologian professori kehottaa keskustelemaan asioista, mikä kuulostaakin hurskaalta ratkaisulta. Samalla hän antaa ymmärtää, että kyseinen toimitusjohtaja on pyrkinyt määrittelemään sitä, kuka saa kuulua yhteisöön.

Valitettavasti lehti ei nyt anna pienintäkään vihjettä siitä, mihin tämä perustuu. Onko kyseinen henkilö ihan todella pyrkinyt tällaisia määritelmiä tekemään ja missä muodossa tämä on tapahtunut? Vai onko kyse nyt yksinkertaisesti siitä, että jos hän olisi niin tehnyt, olisivat potkutkin jotenkin perusteltavissa.

Mutta viittaaminen sellaiseen asiaa, josta tässä ei ole kysymys, on yksinkertaisesti epärehellistä.

Kiinnostavaa on, ettei laatulehti näytä olevan hetkeäkään huolissaan sananvapaudesta, jonka luulisi kuuluvan sen perusarvoihin. Sen sijaan toimittajat näyttävät puuhailevan julkisuudenhallinnan, imagon ja muiden yhtä muodikkaiden kuin tyhjänpäiväisten asioiden kanssa. Kunnianhimo löytyy nyt sieltä.

Kaiken kaikkiaan tämän asian käsittely julkisessa sanassa näyttää muodostuvan yhtä huolestuttavaksi esimerkiksi journalismin tilasta kuin oli taannoin ns. hihamerkkiskandaali.

Lähtökohdat muistuttavat toisiaan: oikeusmurhan uhri on itse syyllinen ja sananvapaudesta veisataan viis silloin, kun käy mahdolliseksi lyödä tikun nokkaan pistettyä vihollista, joka rikkoo niitä ainoita oikeita arvoja, jotka ovat tiedostavalle etujoukolle mahdolliset.

Kyllähän me 1970-luvun läpikäyneet muistamme tämän saman psykologian, mutta silloin kyseessä oli vain oppositio, jolla ei ollut mahdollisuuksia kaapata kaikkea valtaa tiedotuksessa, vaikka se sitä kovasti yrittikin.

Tuntuu pahalta todeta, että ns. suomettumisen aikaan Helsingin Sanomat edusti selvästi tasokkaampaa journalismia ja nykyiseen verrattuna täytti suorastaan kunnialla paikkansa sanavapauden vartijana.