Sen lisäksi, että Koraanin Allah-jumala ei ole sama kuin Raamatun Kolmiyhteinen Jumala, islamin ja kristinuskon välillä on muitakin merkittäviä eroja. Erot ovat niin suuria, että islamia voi pitää vastakkaisena kristinuskolle.

Tätä Raamatusta etääntyneet luikuriteologit ei tietenkään voi myöntää. Valtaeliittiin samastuva mediakin vaikenee siitä "poliittisen korrektiuden" takia tai mahdollisten vihapuhesyytösten pelossa. Itsesensuuri rajoittaa tehokkaasti sananvapauden toteumista muodollisen demokratian puitteissa.

Islamin ja kristinuskon vastakkaisuus ilmenee paitsi suhteessa kostoon ja väkivaltaan, myös käsityksissä taivaasta ja helvetistä sekä siitä miten ihminen pelastuu. Keskeinen tekijä, joka vastakkaisuuteen vaikuttaa, liittyy islamin ja kristinuskon väliseen eroon suhteessa maalliseen ja hengelliseen hallintavaltaan (regimenttiin).

Erilainen suhtautuminen regimenttien erottamiseen on asia, jonka tunnistaminen on tarpeen sen ymmärtämiseksi, miksi islam eroaa niin paljon kristinuskosta ja on sille jopa vastakkainen.

Maallisen ja hengellisen vallan erottaminen kuuluu kristinuskoon

Islamissa maallista ja hengellistä valtaa ei eroteta toisistaan. Tämä johtuu siitä, ettei sen piirissä ole varsinaisesti hengellistä elämääkään. Ainakaan kristinuskon tarkoittamassa merkityksessä. Sen tilalla on pelkkää hengellistä pimeyttä ja kuolemaa.

Hengellinen elämä edellyttää näet "eläväksi tekevää" evankeliumia. Kristillisen uskon kohdalla hengellinen ulottuvuus kuuluukin sen "kovaan ytimeen" – jos niin voi sanoa.

• Koko tätä Kristuksen valtakunnan ja maallisen valtakunnan välistä eroa koskevaa uskonkohtaa on meikäläisten teoksissa valaistu kaikkien hyödyksi. Siitä opetetaan, että Kristuksen valtakunta on hengellinen, toisin sanoen valtakunta, joka panee sydämessä alulle Jumalan tuntemuksen, jumalanpelon ja uskon, iäisen vanhurskauden ja iäisen elämän. (ACA XVI, s. 196-197.)

Kristinuskossa tehdään ero maallisen ja hengellisen hallintavallan välillä. Huolimatta siitä, että ulkonaisen kristikunnan piirissä on erehdytty sekoittamaan regimenttejä, Raamattu on yksiselitteinen:

• Jeesus vastasi: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta; jos minun kuninkuuteni olisi tästä maailmasta, niin minun palvelijani olisivat taistelleet, ettei minua olisi annettu juutalaisten käsiin; mutta nyt minun kuninkuuteni ei ole täältä.“ (Joh. 18:36.)

• Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on. (Mark. 12:17.)

• Vaikka me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi; sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset. (2. Kor. 10:3-4.)

• Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion. Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa.
• Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä, mikä hyvää on, ja sinä saat siltä kiitoksen; sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee.
• Siksi tulee olla alamainen, ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden. Sentähdenhän te verojakin maksatte. Sillä he ovat Jumalan palvelusmiehiä, ahkeroiden virassansa juuri sitä varten. Antakaa kaikille, mitä annettava on: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia. (Room. 13:1-7.)

Politiikkaa uskonnon varjolla

Se ulkonainen uskonnollisuus, jota islamissa havaitaan, on tästä näkökulmasta pohjimmiltaan lihallista eli ihmisen langenneesta luonnosta lähtevää "hengellisyyttä". Näennäisellä "hurskaudella" ja "pyhyydellä" islam verhoaa maallisen vallankäytön, jota sen piirissä harjoitetaan.

Islam ei erota uskontoa politiikasta: ne ovat erottamattomasti toisiinsa kietoutuneita. Tästä seuraa se, että islam on myös ekspansiivinen ja aggressiivinen poliittinen ideologia. Se tähtää islamilaisen teokratian (kalifaatin) perustamiseen.

Tämä ilmenee Koraaniin ja haditheihin eli perimätietoon perustuvassa islamilaisessa sharia-laissa. Islamin piirissä sitä pidetään koko ihmiskunnalle määrättynä lakikokoelmana.

Tästä seuraa sekin, että länsimaisen kulttuurin käsitteet, kuten demokratia, sanan- ja uskonnonvapaus, saavat islamin viitekehyksessä aivan toisen merkityksen kuin mikä niillä länsimaissa on ollut. Islamissa nämäkin asiat ovat alisteisia sharia-laille.

Valtaeliitin omaksuma myöntyvyyspolitiikka ja sitä myötäilevän median itsesensuuri edustavat jo mukautumista sharia-lain edellyttämään sananvapauskäsitykseen.

Näennäinen uskonnonvapaus

Islamin käsitys uskonnonvapaudesta on niin rajoittunut, ettei sitäkään todellisuudessa edes ole – ainakaan länsimaisessa merkityksessä. Lännessä perusoikeudet on perinteisesti ymmärretty juuri kansalaisten yksilönvapauksiksi suhteessa valtiovaltaan ja suojaksi sen pakkovallalta. Islamin piirissä uskontoa ei kuitenkaan pidetä yksityisasiana vaan sillä on vahva yhteisöllinen ja poliittinen ulottuvuus.

Jos muslimi esimerkiksi kääntyy kristityksi tai muslimiksi kääntynyt länsimaalainen palaa juurilleen ja kääntyy kristityksi, perhe ja muslimiyhteisö pitävät sitä omana epäonnistumisenaan ja häpeänä. Islamista luopumista voi verrata toisaalta kapinaan tai maanpetokseen, toisaalta murhaan tai aviorikokseen.

Koraanin mukaan "pakanuuteen käännyttäminen on pahempi kuin murha" (vrt. Hämeen-Anttilan suomennos: "epäjumalanpalvelus on pahempi synti kuin tappaminen") (Lehmän suura 2:191). Sharia-lain mukaan siitä on rangaistava kuolemalla.

Islamin puolustajat saattavat jopa myöntää, etteivät muslimit varsinaisesti tähtäisi uskonnon levittämiseen eikä kenenkään käännyttämiseen, vaan "ainoastaan" muslimien poliittisen vallan laajentamiseen. Saatetaan myös korostaa sitä, että sharia-lain mukaan muut uskonnot olisivat islamilaisen valtion erityisessä "suojeluksessa".

Niille, jotka eivät vapaaehtoisesti käänny muslimeiksi, taataan laillinen asema dhimmeinä. Kristityt ja juutalaiset – joita Koraanissa kutsutaan "Kirjan kansoiksi" – saavat "suojelua" suostumalla sharia-lain alaisuuteen ja maksamalla erityistä veroa (jizya). Käytännössä asema saatetaan antaa muillekin uskonnoille. Muut kuin muslimit jäävät islamilaisessa valtiossa helposti kuitenkin toisen luokan kansalaisiksi.

Koraanin mukaan heitä vastaan pitää myös "taistella" kunnes hekin "tunnustavat alistuvansa":

• Taistelkaa niitä vastaan, jotka, vaikka ovat saaneet Kirjoituksen, eivät usko Jumalaan [Allah-jumalaan] eivätkä viimeiseen päivään, eivät pyhitä sitä, minkä Jumala [Allah] ja Hänen lähettiläänsä ovat selittäneet pyhäksi, eivätkä tunnusta totista uskontoa, taistelkaa, kunnes he auliisti maksavat veronsa ja tunnustavat alistuvansa. (Katumuksen suura 9:29.)

Dhimmien tulisi ilmeisesti myös pukeutua erottuvasti tai käyttää merkkiä, jotta heitä ei erehdyttäisi luulemaan muslimeiksi. Kuulostaako tutulta? Dhimmit eivät myöskään saisi kertoa uskonnostaan muslimeille. Kielto tekee kristinuskon käytännössä mahdottomaksi (vrt. Matt. 28:19-20).

Valtioteoria tähtää islamin maailmanvaltaan

Islamilaisen valtion johtaja ilmeisesti vahvistetaan ainakin periaatteessa kansalaisten uskollisuudenvalalla. Kun johtaja lupaa hallita sharia-lain mukaan, vastineeksi kansalaiset lupautuvat olemaan kuuliaisia hänelle.

Muslimi saattaa kutsua käytäntöä demokraattiseksi, sillä johtajaksi ei pääse ilman uskollisuuden lupauksia kansalta. Todellisuudessa vallankäytön oikeus perustuu kuitenkin siihen, että johtaja noudattaa sharia-lakia. Länsimaisesta demokratian näkökulmasta islamilainen teokratia on yhden ideologian diktatuuri.

Perinteisessä islamilaisessa valtioteoriassa maail­ma jaetaan kahteen pääalueeseen: "islamin taloon" (Dár al-Islam) ja potentiaalisesti vihamieliseen "sodan taloon" (Dár al-Harb), vaikkakaan sodan ei tarvitse aktualisoitua. Islamin alueella (Dár al-Islam) vallitsee sharia-laki ja sen katsotaan alistuneen Allah-jumalalle.

So­dan aluee­na (Dár al-harb) pidetään sen sijaan alueita, joita ei vielä hallita sharia-lain mukaisesti. Niiden ei katsota alistu­neen Allah-jumalalle vielä. Niitä kutsutaan myös "pakanoiden taloksi" (Dár al-Kufr). Ottomaaneilta on peräisin nimitys "Lännen talo" (Dar al-Gharb). Siellä mus­li­mit ovat vä­­hem­­mis­tö­nä.

Muslimin pysyvää asumista vieraalla alueella "sodan talossa" pidetään islamin piirissä ongelmallisena. Hän voi kadottaa identiteettinsä muslimina. Heidän olisi sen takia määrä kä­ydä ji­ha­dia sanoin ja teoin, asei­den, pu­heen tai rahan voimalla vääräuskoisten ja us­kot­to­mien alis­ta­misek­si sha­ria-lain alle. Sen perusteella islamin "ilosanoma" maa­ilmalle on periaatteessa sama kuin Muhammedin (570–632) aikana: alistu tai sinut alistetaan!

Näihin "sodan talon" alueisiin saatetaan tosin soveltaa käsitettä "rauhansopimuksen alue" (Dár as-Sulh). Pohjimmiltaan se on alue, jonka hallitus elää rauhassa islamilaisen hallituksen kanssa, ja missä muslimit voivat asua. Alkujaan siinä on kysymys kuitenkin ollut vain väliaikaisesta asumisesta.

Lopullinen rau­han tila tai "rauhan talo" (Dár al-Salam) uskotaan saa­vutetta­van vasta sitten, kun koko maa­ilma on alistunut tai alistettu sharia-lailla Allahin alaisuuteen. Tästä näkökulmasta avautuu myös islamin käsitys rauhasta ja sen saavuttamisesta. 

Periaatteessa "islamin talon" pitäisi olla myös "rauhan talo" (Dár al-Salam). Käytännön todellisuus kuitenkin osoittaa, että asia päinvastoin. Muslimi on muslimin pahin vihollinen.

Koraanissa termi "rauhan talo" (Dár al-Salam) liitetään paratiisiin (6:127, 10:25). Sii­hen asti muslimien on määrä "sodan talossa" (Dár al-Harb) – kuten Suomessa ja muualla länsi­mais­sa – olla ainakin periaatteessa sodassa ei-muslimeita vastaan.

Kaikki muslimit eivät tähän sotaan osallistu – ainakaan samalla tavalla. He tun­tevat kuitenkin yhteenkuuluvuutta maail­manlaajui­seen muslimiyh­tei­söön, um­maan. Moni muslimi näet identifioituu usein vahvemmin islamiin kuin kansallisuuteensa tai valtioon, jossa asuu.

Uhka länsimaiselle demokratialle ja avoimelle yhteiskunnalle

Islamin poliittisideologisen luonteen takia siihen ei voi suhtautua yksinkertaisesti vain uskonnonvapauden periaatteen mukaan. Siinä mielessä se on verrattavissa skientologiaan, jolta monissa maissa on evätty uskonnon asema, koska sen katsotaan uhkaavan laillista yhteiskuntajärjestystä.

Siihen verrattuna islamin ideologia on huomattavasti vaarallisempi länsimaiselle demokratialle ja sen mukaisille perusoikeuksille, joiden juuret ovat kristinuskossa ja sen ihmiskäsityksessä.

Viime vuosisadalla länsimaista demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa uhkasivat ennen muuta natsismin ja fasismin sekä toisaalta kommunismin ja sosialismin totalitaariset ideologiat. Nyt uhkana on islamin totalitaarinen ideologia.

Petteri Hiienkoski