MALLIKIRJOITUS

Olen ____________. Työskentelen toimittajana maakuntani valtalehdessä _______________:ssa. Yliopistosta valmistumisen jälkeen olen ollut toimittajana kolmetoista vuotta. Olen syvästi huolissani nykymaailman menosta. Aina viime vuoteen saakka on toimittajan työ ollut varsin tyydyttävää. Tietysti siitä on irronnut kohtuullinen elanto, mutta tärkeintä on ollut sellainen hykertävä ylemmyydentunne. Olen ollut valistaja, joka kouluttaa sivistymätöntä kansanosaa. Olen saanut olla hyväksytty jäsen jossain minua suuremmassa.

Olen saanut sitä kautta myös arvostusta. Tietysti arvostus on tullut kaltaisiltani valistuneen kansanosan jäseniltä. Jos rehellinen olen, niin sehän on minulle riittänytkin, koska ei meillä ole ollut tarvetta kastimme ulkopuolisten kanssa seurustella.

Ja tämä kaikki on ollut niin helppoa. Meillähän on ollut valmis sabluuna siitä, kuinka maailma makaa, ja mikä on meille kaikille ja varsinkin teille toisille parhaaksi. Soraäänet ovat jääneet aikaisemmin vain ihmisten keskinäiseksi mutinaksi. Se ei ole vaikuttanut minuun millään lailla, koska eihän siltä mutinaa ole saatu julkiseksi. Mitä ei kuule, se ei häiritse. Minulle on riittänyt, että olen kirjoittanut oikeaoppisia, valmiin sabluunan mukaan tehtyjä kirjoituksia, joka miellyttää poliittista valtakoneistoa. Ja toisaalta poliittinen valtakoneisto antaa taas sabluunan mukaisia lausuntoja, jotka miellyttävät meitä. En millään muista sitä, kumpi osapuoli tämän myötäkarvaan silittämisen alkoi. Liekö tuolla merkitystäkään enää. Symbioosissa on hyvä elää.

Mutta nyt kaikki on muuttunut niin vaikeaksi.

Kun se tuli se internet. Ja sen myötä minunkin lehteni siirtyi verkkoon. Ja sitten ne päätoimittajan tolvanat keksivät, että minunkin kirjoituksiani pitää voida kommentoida.

Ja sen myötä tulivat Ne.

Ja Ne saivat itselleen äänen. Joka aikaisemmin oli kuulunut vain minulle. Helvetti soikoon, en minä käynyt yliopistoa siksi, että kaiken maailman levysepät ja varastomiehet pääsevät vittuilemaan minulle juttujeni perään. Ja jos Ne vain vittuilisivat, mutta kun Ne esittävät kysymyksiä. En minä pysty vastaamaan Niitten kysymyksiin. Ei sabluunassa ole siihen ohjetta. Sabluuna tehtiin uskottavaksi, ei kommentoitavaksi.

Vittuilevat minulle siitä Halla-ahostakin. Kun sitä on tullut aika ajoin haukuttua. Kyselevät, että onko jätkä itse asiassa edes lukenut sen Halla-ahon kirjoituksia. Olenhan minä itse asiassa niitä lukenut. Mutta kun minä en piru vie pysty perustelemaan sen juttuja nurin. Sabluuna ei anna siihen neuvoa. En pysty muuhun, kuin kirjoittamaan että pystyisin kyllä kaatamaan Halla-ahon väitteet vaivatta, mutta just nyt täytyy lähteä tupakin ostoon, enkä minä muutenkaan alennu kommentoimaan ala-arvoista rasistista propagandaa.

Ja sillähän minä saan vielä seläntaputtelua. Mutta vain valistuneelta kansanosalta. En pysty vakuuttamaan Niitä. Yritän unohtaa Niitten olemassaolon. Olenhan minä yrittänyt välillä nirhata Ne huumorin keinoin. Nimenomaan yrittänyt. En ole uskaltanut julkaista niitä juttuja. Kun pakkohan minun on tunnustaa, että olen mielenlaadultani koko lailla seipään niellyt. Miten minä voin heittää vitsejä, kun en itsekään niitä ymmärrä. Eikä sabluuna tunne huumoria.

Minulla ei ole muuta kuin sabluuna. En minä pysty luomaan itse uutta.

Ja jos olen rehellinen itselleni, en taida pystyä käyttämään sabluunaakaan kovin hyvin. Minulle soitetaan suuta vain oman lehteni kommenttipalstoilla. Yhtään juttuani ei ole nostettu edes Hommaforumille haukuttavaksi. Saisin siitä niin hyvää nostetta omissa piireissäni. Ja vain sillä on merkitystä.

Tiedänhän minä, vaikken sitä julkisesti koskaan tunnustakaan, että sabluuna on tehty melko sekavalla muotilla. Minun pitää kirjoittaa juttu, jossa vaaditaan hiilijalanjäljen pienentämistä. Ja heti perään minun pitää kirjoittaa juttu, jossa vaaditaan tänne tolkuttomasti porukkaa Afrikasta turvottamaan sitä hiilijalanjälkeään. Minun pitää kirjoittaa juttu, jossa pelotellaan työvoimapulalla. Ja sitten minun pitää kirjoittaa juttu, jossa vaaditaan tänne laivalasteittain sellaista väkeä, joka ei sitä työvoimapulaa ainakaan ratkaise. Ja niin edelleen. Ja tarjota tuo potpurri ihan loogisena kokonaisuutena.

Tiedänhän minä, että se on niin ristiriitaista. Eikä sabluuna anna siihen ratkaisua. Mutta en minä enää välitä. Olen liian syvällä tässä koneistossa. Haluan pitää asemani. Haluan pitää ansioni. Haluan, että Ne hiljennetään ja minä voin palata Niitten valistajaksi. Ei Niitten tarvitse edes lukea kirjoituksiani, kunhan vain ovat hiljaa. Ei minussa ole miestä tunnustamaan, että olen koko urani kirjoittanut silkkaa tuubaa. Haluan vain mennä tämän junan mukana, kun olen sen kyytiin kertaalleen päässyt. Eikä kyse ole enää siitä, oltiinko me oikeassa tai väärässä. Kyse on vain siitä, että me oltiin tässä junassa ensin. Ja tiedän, ettei meillä taida olla enää muuta keinoa kuin pakko. Mutta ehkä kaikki sitten aikanaan unohtuu. Minä ainakin olen hyvä unohtamaan.

Yrjöperskeles 4.8.2011